Göran Schildt: Inhimillinen tekijä -Alvar Aalto 1939-76
Otava 1990, kovakantinen, 335 sivua
Lainaus Helsingin Sanomat/
Julkaistu: 9.12.1990 lehdessä osastolla Kulttuuri
Göran Schildt aloittaa Aalto-elämäkertansa kolmannen osan ja varsinaisen finaalin Aallolle melko epäedullisesta ajankohdasta. Tai sanoisinko, että Schildtin kuva sodanaikaisesta Aallosta ei ole mairitteleva, etenkin kun edellinen osa, Nykyaika, kuvasi hänen 1930-lukuaan värikkäästi ja vauhdikkaasti.
Biografian ensimmäinen osa Valkoinen pöytä oli tempossa andante con moto; toinen sujui allegro con brio. Se myös oli Aallon loistoaikaa, itsensä löytämisen ja alustavan maailmanmaineen hankkimisen aikaa.
Mutta oliko Aalto sittenkään vuoden 1939 Suomessa "yleisesti tunnettu henkilö", ainakaan ilmaisun nykyaikaisessa mielessä? Hänen asemansa arkkitehtikunnassakaan ei ollut samalla tavoin johtava kuin sittemmin 1950-luvulla.
Schildt kuvaa sota-aikaista, kotirintamatehtävissä ja ulkomailla oleillutta Aaltoa selvästi rintamamiehen näkökulmasta ja ilmaiseekin kantansa Artekin toimitusjohtajan Nils-Gustav Hahlin kaatumista koskevassa kohdassa.
Schildtin mielipide ei kuitenkaan jää yksinomaiseksi. Etevänä biografina hän piirtää kiinnostavan kuvan Aallosta sillä rintamalla, jolla tämä työnsä teki: jälleenrakennuksen ideologina, seutusuunnittelun uranuurtajana ja standardisoimisaatteen esitaistelijana.
Schildt tietää hyvin kontrastien merkityksen elämäkerran rakentelussa. Sota katkaisi kehityskaaria ja elämänkulkuja; se oli Aallolle ideologisesti vaikeasti käsiteltävä asia. Hänen radikaali liberalisminsa löysi tien paneurooppalaisuudesta sodanjälkeisen Euroopan uudelleenrakentamiseen - Amerikan kautta.
Sota-aikaan liittyy teema, josta Schildt ehkä hieman yllättäenkin kasvattaa elämäkerran loppuun saakka kulkevan motiivin. Se on Aallon kuolemanpelko. Schildt luo kuvan mestarista, joka yrittää kaikessa eliminoida kuoleman olemassaolon.
Tällä hän saa tulkituksi osan sota-ajan Aallosta, Aino Aallon kuoleman aiheuttaman iskun ja joitakin vanhenevan Aallon piirteitä.
Vastateemakin tällä aiheella on: elämänilo jota Aalto vahvimmin tässä kuvauksessa tuntee Elsa Mäkiniemen, sittemmin Elissa Aallon astuessa hänen elämäänsä.
Schildt tuntuu liikkuvan lähellä syvyyspsykologisia tulkintoja, joiden varsinaiselle alueelle hän ei kuitenkaan mene.
Aallon ystävä
Biografian kolmas osa on erilainen kuin edelliset siinä suhteessa, että kuvattuna aikana Schildt tutustuu Aaltoon ja ystävystyy hänen kanssaan. He olivat kyllä tavanneet muun muassa elokuvakerho Projektion esityksissä, mutta ikäero vaikutti siihen aikaan tuntuvammin.
Luulisi että elämänkertoja nyt pääsisi lähemmäksi kohdettaan kuin aikaisemmissa osissa, mutta paradoksaalista kyllä näin ei käy. Jokin persoonallinen välähdys, kuvia purjehduksista Daphnella, joita Schildt on laajemmin jo julkaissut matkakirjoissaan - tähän läheisyys näyttää jäävän, ellei ota huomioon sitä rakenteellisesti tärkeää seikkaa, että Aallosta syntyvän kokonaiskuvan kannalta persoonallisen suhteen täytynee olla merkittävä tekijä.
Ensimmäisestä osasta asti Schildtin Aaltoa on luonnehtinut piirre, jota voi kutsua "lyömiseksi häpnadilla", hämmästyttämisen, uutta keksivän yllätyksellisyyden taidoksi. Se merkitsi Aallon persoonassa kilpailumieltä, nopeutta, intuitiivista osumista oikeihin kysymyksiin.
Kilpailumieli säilyi Aallossa vanhoille päiville, vaikka yllättäminen ei enää näytellyt samaa osaa. Aalto monumentaalistuu Schildtin kuvaamana vaivihkaa, etääntyy vähentäessään kirjoittamistaan, vaikkakaan ei esitelmöimistään.
1940-luvun Aallossa tulee esille toisenlainen yllättäminen, jota Hahl suorasukaisesti kutsui haihatteluksi. Se on samaa juurta kuin edellinen: saada asiat näyttämään itselleen ja muille isommilta ja suurisuuntaisemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat.
Tätä tähdentäessään Schildt onnistuu riisumaan Aallon opetustyön Amerikassa oikeisiin mittoihinsa väheksymättä mitenkään merkitystä, joka sillä oli Aallolle itselleen ja mukaan tempautuville oppilaille.
Aalto pystyi Amerikassa hahmottelemaan utooppisen mutta mahdollisen suunnitelman aivan uudesta kaupungista, joka olisi jälleenrakennusprobleemien koekenttä ja ratkaisuyritys. Se piti toteuttaman Suomessa amerikkalaisin varoin.
Tämänkokoisten utopioiden käsittelyyn Aallolla oli rohkeutta. Ilman tämäntyyppistä rohkeutta hän ei ehkä olisi se suunnittelija, joka hän lopulta oli.
Jos Aallon luonteessa oli haihattelua, viivyttelyä ja ehkä pelkuruuttakin, sen vastapainona on juuri rohkeus ja kokonaishahmotus itse arkkitehtonisessa työssä.
Biografian kolmannessa osassa arkkitehdin työ jää taka-alalle. Rakennuksia ei suuremmin analysoida elämäkerrallisissa yhteyksissä. Tämä on selvä rakenteellinen heikkous, vaikka Schildt perustelee menettelyään. Ymmärrän hyvin hänen halunsa saada elämäkerta erikseen päätökseen ja tehdä vielä nide teoksista.
Arkkitehdin työtä Schildt kuvaa mainiosti New Yorkin maailmannäyttelyn kilpailun yhteydessä edellisessä osassa. Tässä se jää vähemmälle, vaikka Aalto luo painavimman osan tuotannostaan. Arkkitehdin työ on kuitenkin se syy, jonka vuoksi Aallosta on syytä kertoa.
Aallon sodanjälkeinen tuotanto on kuitenkin niin laaja, että sen kaikinpuolinen selvittely olisi epäilemättä nitistänyt elämäkerran.
Silti jää kaipaamaan muutaman teoksen analyysia juuri aikayhteydessään. On näet niin, että Aallon taiteellinen työ, tilahahmotus ja graafinen kokonaisvaltaisuus, ei-matemaattisesti syntyvät piilevät harmoniat ovat myös hänen persoonansa analyysin ydintä.
Schildtillä on oikeus olla subjektiivinen: hänen kuvauksessaan Suomen Akatemiasta on paljon herkullista ja ironista ehkä juuri siksi, että sen sävy ei vaikuta aivan tasapuoliselta ja kiihkottomalta.
Aallon loppuvuosien vastustajiksi Schildt poimii Kirmo Mikkolan ja Juhani Pallasmaan, mutta syrjemmälle jää se kademieli ja mahdollinen katkeruus, jota ammattikunnassa tunnettiin Aallon suvereeniuden edessä - tai oikeammin takanapäin.
Schildt ei antaudu sosiologiseen analyysiin 1960-luvun konstruktivismin suhteesta ajan radikalismiin, koulukuntataisteluista, nuorten noususta vanhoja vastaan, alamaisten kapinasta johtajia ja poikien isiä vastaan.
Rakennushankkeita hän sen sijaan tulkitsee sosiaalipoliittisina ja henkilöhistoriallisina tapahtumina ja saavuttaa sellaiset piirteet kuin rakennukset konstruktioina - ikään kuin Aalto ei olisi ollut tekemisissä insinöörien, kuten poikansa Hamilkarin kanssa? Mutta tästä toivottavasti myöhemmin.
Kun Aalto edellisissä osissa vaikeuksistaan huolimatta enemminkin kiisi voitosta voittoon, tässä hän etenee melkein kuin vaikeudesta toiseen: tämä johtuu teosten ja tekijäin etäännyttämisestä toisistaan, vaikkakin esimerkiksi Helsingin keskustan käsittely on hyvä.
Monumentin ulottuvuudet
Sen voiton Schildt on rakenteellaan saanut, että hän pystyy kohdistamaan tulkintansa Aallon henkilöön ja rakentamaan sen ristiriitaisista puolista kuvan, joka ehdottomasti täydentää biografian kokonaisuudeksi.
Aulis Blomstedt kertoi minulle aikanaan, että hänen ollessaan Brysselin maailmannäyttelyn paviljonkikilpailun palkintolautakunnassa 1957 juryn huomio kiinnittyi heti ehdotukseen, joka jotenkin vaikutti "aaltomaiselta" - ettei vain olisi maestron käsialaa?
Voittajaehdotus oli Pietilän, mutta Aalto lienee aiheuttanut useammassa kuin yhdessä juryssä pientä paniikkia.
Hän oli uniikki, mutta ei aina pelkästään suvereeni. Hänkään ei aina voittanut.
Erityisesti tässä osassa näkyy yksi Schildtin elämäkerran hienoimpia puolia: vaikka Aalto ulkonaisesti monumentaalistuu hän pysyy sisäisesti moniulotteisena, nerokkaana, niin rohkeana kuin haavoittuvanakin ihmisenä.
PEKKA SUHONEN
