Jaan Kaplinski - Olemisen avara hiljaisuus

"Muistan, miten teininä luin kirjaa nimeltä Olemisen avara hiljaisuus. Se kuvasi tiedon ja kokemuksen, tieteen ja uskonnon sekä ruumiin ja teknologian suhteita runollisesti, kirkkaasti ja selkeästi. Tuntui kuin istuisi rannalla ja katsoisi syvän veden läpi pohjaan asti, ja samalla vedestä heijastuvaa omaa kuvajaista.”

Näin kirjoitti Janne Saarikivi elokuisessa Helsingin Sanomain kolumnissaan tutustumisestaan tänä kesänä 80-vuotiaana menehtyneen Jaan Kaplinskin tuotantoon. Pian hän myös opiskeli viron kielen, ja Kaplinskin runot kulkivat hänen repussaan.

Yhtä kirkas oli omakin kokemukseni noista esseistä. Suomensin ensin Loomingissa vuonna 1977 ilmestyneen esseen Mis on luule? kirjallisuuslehti Parnassoon, ja jatkoin siitä eteenpäin. Olemisen avara hiljaisuus. Esseitä ihmisestä, luonnosta, runoudesta ilmestyi 1982.

Kirjoitusten valinta tehtiin yhdessä Jaanin kanssa, ja sain häneltä myös aivan uutta aineistoa, käsikirjoituksia jotka eivät Virossa olleet ilmestyneet. Teksti tuli haltuuni ohuenohuelle silkkipaperille koneella kirjoitettuna, ykkösrivivälillä. Hyvin salaista toimintaa siis, ja täydellä syyllä: neuvostokansalainen joutuisi suuriin vaikeuksiin, mikäli ulkomailla ilmestyisi hänen kirjoituksiaan, joita ei ollut ensin kotimaassa julkaistu, eli tarkastettu ja sensuroitu. Suuren suomalaisen kustantamon Otavan ja vielä suuremman neuvostolaisen tekijänoikeustoimisto VAAP:in laatima kustannussopimus ei olisi voinut missään tapauksessa sisältää tällaisia tekstejä. Uhmasimme, ja jännitti kyllä. Mutta ilmeisesti Moskovassa ei kirjahankkeen etenemistä sen tarkemmin seurattu, valvonta petti Tallinnassakin, ja Helsingissä kokoelmasta vain iloittiin.

Kirja ilmestyi Otavan Delfiini-kirjastossa, klassikkopokkarien sarjassa Proustin, Kafkan ja kotimaisten mestarien hyvässä seurassa. Tietoa sen vastaanotosta alkoi tulla aivan toisella tavoin kuin yleensä eli lehtiarvosteluina ja kustantamon myyntilukuina. Kritiikkejä ei tullut montakaan, mutta kun palautetta alkoi ilmaantua, se oli kulttuurielämämme vaikuttajien kannanottoja ja mainintoja. Kaplinskia siteerattiin mitä erilaisimmissa artikkeleissa. Kävi ilmi, että hänen sanansa oli nopeasti alkanut kiinnostaa ja saada painoarvoa suomalaisen älymystön keskusteluissa.

Hieman myöhemmin tuli muodollinenkin tunnustus. Vuonna 1992 Jaan Kaplinski sai arvostetun Eino Leinon kirjallisuuspalkinnon, ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana ulkomaalaisena. Palkinnon säännöt eivät tätä olisi sallineet, niitä siis rikottiin ja tästä nousi polemiikkia.

Esseekirjan aikanaan tekemästä moninaisesta vaikutuksesta syntyi anekdoottikin. Jaan ja minä tapasimme helsinkiläisessä taiteilijaravintolassa arvostetun taidemaalari Jorma Hautalan. Hänen konstruktivistiset maalauksensa tunnetaan hienosta värimaailmastaan. Juteltiin maailman asioista, ja Jaan tuli maininneeksi että hän on värisokea, ei erota punaisia viinimarjoja vihreästä marjapensaasta. Hautala huudahti: ”Jumalauta, ja minä käytin Taideakatemiassa vuosikaudet oppikirjana värisokean kirjoituksia!” Tämä tietysti kaikessa ystävyydessä.

Eiköhän tällainen hiipien noussut arvostus johtunut kirjoitusten älyllisestä tasosta ja kirkkaasta ilmaisusta, mutta mieleen tulee vielä yksi syy. Kaplinskin ajattelussa ja sanomassa oli paljon sellaista, jota kohtaan meillä suomalaisilla oli alttiutta jo valmiiksi. Mehän olemme aina etsineet omaa identiteettiämme muistaen sen, että taustamme ei ole suurissa kaupungeissa ja vanhoissa kulttuureissa vaan jossakin muualla. Siihen esseet antoivat vastauksia.

Ne näyttivät, miten jyrkkä vastakohtaisuus vallitsee eurooppalaisen kulttuurin ja maailman alkuperäiskansojen välillä.

Esseet etsivät aitoutta ja luonnollisuutta Amerikan intiaanikansojen ja suomalais-ugrilaisten kansojen perinteestä. Ne osoittivat mentaliteettieron jyrkkyyden kirjallisella esimerkillä, asettamalla vastakkain kaksi runon traditiota. Antiikin latinankielinen metriikka – ja vielä saksalaisen romantiikan univormussa! – contra virolainen regivärss. Näin kohtaavat toisensa väkinäinen ja teennäinen sekä vapaa ja luonnonmukaisesti hengittävä.

Esseissä näkyi myös ekologinen ajatustapa, ne puolustivat luonnon arvoja aivan kuin tekee nyt nuorempi virolainen, Valdur Mikita. Tämäkin asenne sai suomalaisissa vastakaikua Kaplinskin sanomalle hänen kirjansa ilmestyessä 40 vuotta sitten. Juuri silloinhan meidän ymmärrystämme valaisi Pentti Linkola (1932–2020) voimakkaana luonnonsuojelun vaikuttajahahmona – ja nimenomaan esseillään ja artikkeleillaan.

Kaplinskin runot avautuivat meille, kun saimme niitä lukea suomeksi Pirkko Huurron kääntäminä antologiassa 20 nykyvirolaista runoilijaa vuonna 1969 ja Leena Krohnin ja Kari Sallamaan suomennoksina antologiasta Uusien sulkien kasvaminen vuonna 1984. Myös Anja Salokantelen laaja käännösvalikoima Sama meri kaikissa meissä ilmestyi vuonna 1984.

Kaplinskin runoilmaisun ymmärtämiseen meillä oli valmiutta. Tässä tutustumisen vaiheessa näkyi erityisesti kaksi seikkaa, jotka olivat yhteisiä Kaplinskille ja suomalaisen lyriikan modernismille. Tämähän oli meillä runouden äidinkieltä, ja näin Kaplinskin sanataiteella oli Suomessa jo kaikupohjaa.

Ensimmäinen asia oli vapaa mitta, toinen Kaukoidän filosofioiden impulssit.

Vapaa mitta ja vapaa, imagistinen kuvien virta oli valloittanut suomalaisen runoilmaisun sotavuosien jälkeen voimallisesti ja lopullisesti. Samaan aikaan Viron runossa puolestaan elivät edelleen meidän hylkäämämme rytmit ja riimit, ja ne elävät tänäkin päivänä vapaan mitan rinnalla. Myös Kaplinski on taitava riimien käyttäjä. Tämä sanamusiikki on hengeltään täysin modernia; koska Suomessa nämä keinot olivat kuitenkin jääneet menneisyyteen, käy kovin vaikeaksi tuoda tällaista uutta runoa suomen kielelle. Mutta Kaplinskin vapaamittainen runo siis käyttää samaa poetiikkaa kuin nykysuomalainen, ja niinpä sitä on helpompi lähestyä.