Kaihoro CD-albumit Main Headskull & Boulder

Kaihoro - Main Headskull

Harvassa levyn saatteessa lukee tätä nykyä tyylilajin kohdalla yksinkertaisesti ”Heavy rock”. Tämä napakka ja useiden karttama ilmaisu on kuitenkin enemmän kuin osuva kuvaus Kaihoron luomasta heavysta jossa Hellacopters ja Chemical Weddingin aikainen Bruce Dickinson kohtaavat sulan rokkaavassa sovussa. Nouseepa kerran jos toisen mieleen myös Zakk Wylden Black Label Society. Nyt kun nimiä on tullut pudoteltua näinkin rivakkaan on todettava heti perään, että Kaihoron musiikki on yhtymäkohdista huolimatta omannäköistään. Em. nimet vain antavat parhaiten osviittaa siitä, mistä tässä on oikein kyse.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy Markku Pihlajan komeaan ääneen, joka kuulostaa usein kovasti herra Dickinsonin vastaavalta. Joitain tämä saattaa ärsyttää, itselleni moinen sumusireeni on aina tervetullut. Kun laulukielenä toimiva englanti taittuu ihan nätisti ja lyriikoissakin on itua ei tuosta tontista löydä muuta kuin kehuttavaa. Kalle Kukkonen rummuissa ja Pasi Hakuli bassossa pitävät rockikoneen käynnissä, jos nyt ihan huippukierroksilla ei revitetäkään. Kitaroissa Harri Pikka ja Saku Hakuli ruhjovat hienhajuista ja mullanmakuista riffittelyä ilman sen kummempia kikkailuja. Joillekin edellä mainitut nimet saattavat olla tuttuja sellaisista yhtyeistä kuin Manitou, Total Devastation ja Omnium Gatherum, eli äijät eivät tosiaankaan mistään pystymetsästä. Jäsenten kokemus kuuluukin niin soitossa kuin lopputuloksen tasaisen vahvassa laadussa, mikä ei ole kovinkaan tavallista ainoastaan pari demoa aiemmin julkaiseelle bändille.

Tämän tyylistä perinteistä heavy rockia on tällä hetkellä tarjolla melkoisesti, mutta vain harvat bändit onnistuvat saamaan soittoonsa Kaihoron levyltä huokuvaa rentoa menoa, joka on niin kovin elintärkeää näin suoralle ja konstailemattomalle musiikille.Viiden tähden saalis jäi tällä kertaa parin aavistuksen verran heikomman raidan, sekä sen viimeisen tyrmäyslyönnin puuttumisen päähän. Vähäisistä puutteista huolimatta kyseessä on yksi genren kovimmista lätyistä tänä vuonna, ja tänä vuonna tuo on paljon sanottu.

Kaihoro - Boulder

Karhulan teollisuusalueelta, Kymijoen liejuisilta rannoilta on viime vuosina noussut tasaisesti toinen toistaan ankarampia bändejä, joiden leveäharteiset, parrakkaat ja ruutupaitaiset jäsenet tuovan mieleen raavaan metsurilauman. Näin aloittaa Kaihoro uuden levynsä saatekirjeen. Tässä pelataan vahvoilla mielikuvilla, kun levyn kannestakin tuijottaa todellinen koskien peto. Mutta bändillä on myös katetta sanoilleen: heidän Boulder-albuminsa on melkoinen siirtolohkare, joka herättää kunnioitusta rouhean orgaanisella jyräyksellään.

Levy on sitä itseään alusta asti, sillä avausraita Built on Stone starttaa häpeilemättömällä kitarasoolon tyngällä, minkä jälkeen siirrytään reipastempoiseen rokkaukseen. Mutta myös ilmaisun sävykkyys käy ilmi jo alkumetreillä, sillä biisiin on upotettu lyhyitä, uhkaavia urkuväliosia. Kakkosraita Years of Christ veivaa vähän tasaisemmin, mutta sanoituksissa hypätään nyt suoraan astraalitasoille, calculated by the grand masters - ihan kiva, mutta wtf?? Valittaa on sen sijaan pakko levyn viidennestä raidasta Flesh Barber, jossa olisi ollut suurta potentiaalia. Se antaa ymmärtää olevansa raikas tuulahdus, juuri sellainen mitä levy tässä kohtaa tarvitseekin, kun säröttömien kitaroiden helinä tahdittaa Markku Pihlajan vapautuneen itsevarmaa vetoa: I was wandering down the darkest roads, drunk and hungry, tired and exhausted... Heti perään se kuitenkin jämähtää levyn laahaavimpaan stoner-riffiin. Tässä osien vahva kontrasti toimii itseään vastaan, toinen lakaisee pois sen mitä toisella saavutetaan. Ralli onneksi reipastuu vielä loppua kohden, ja toimii hyvänä johdantona levyn keskusbiisiksi nousevaan I Got the Beast in My Bloodiin. Se on todellakin villin pedon tapaan teutaroiva jyräys, jota urkusäestys vielä elävöittää. Eeppistä! Loppulevy jää kuitenkin ikävän vaisuksi, vain monisyinen Upon the Question herättää mielenkiinnon. Loppuivatko iskuriffit kesken?

Kaihoron voisi leimata stonermetal-bändiksi, mutta koen tämän tyypityksen harhaanjohtavaksi. Lähes kaikki viime vuosina kuulemani stoner on ollut raskaudessaan kuuntelukelvottoman tukkoista - vitsaus, johon Kaihoro sortuu vain hetkittäin. Mieleeni tulee Mannhai, joka onnistui myös viime levyllään vapautumaan liiasta jähmeydestä. Heillä tätä avitti roima annos psykedeliasävyjä, ja hieman samantyyppisiä aineksia löytyy Boulderiltakin, vaikkeivat ne olekaan yhtä pinnassa. Ennemmin nämä vaikutteet on kierrätetty jostain vanhan heviprogen (Uriah Heep, Deep Purple) huurujen kautta, ja muutenkin perinteinen hardrock on levyllä vahvasti läsnä. Vaikka biisimateriaalin epätasaisuuden vuoksi epäröin viimeisen tähdenpuolikkaan antamista, pelastavat levyn sen rentous ja vahva tunnelma. Jatkossa kuulisin mielelläni kuitenkin juuri yhtyeen vapaammin hengittävää, irtonaisempaa puolta - vähemmän säröä, enemmän takapotkua.