U. Piela: AIKANAISIA Kirjoituksia naisten omaelämänkerroista

KLIKKAA KUVA ISOMMAKSI.

HYVÄSSÄ iskussa oleva kovakantinen ensipainos NAISTEN ELÄMÄNKERTOJEN ystäville..

KATSO MYÖS MUUT KOHTEENI, SILLÄ LAITAN TÄNNE NYT VALTAVAN KASAN MUUN MUASSA; ELÄMÄNKERTATEOKSIA, MUSIIKISTA, TEATTERISTA jne kertovia kirjoja, sekä myös NIMIKIRJOITUKSILLA VARUSTETTUJA TEOKSIA. 

Ulla Piela: AIKANAISIA Kirjoituksia naisten omaelämänkerroista

Miten naiset jäsentävät ja tulkitsevat menneisyyttään omasta elämästään kertoessaan?

Tammer-Paino Oy

Tampere 1993

VOITTOHUUTO ja PK. 3.20e TILILLE ja PAKETTI POSTIIN.

PK.  on viitteellinen ja se veloitetaan ostohetkellä POSTI:N hinnaston mukaan. POSTI vain tuntuu nostavan hintoja niin tiheään, että kohteessa saattaa olla jo huudon päättyessä "vanha Postitus hinta" :-) 

-----------------------------

"Olla kova ja hyvä yhtä aikaa", kirjoittaa yksi Hiljaista vimmaa -päiväkirjatekstien valikoiman naisista tavoitteekseen.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi Suvi Aholan toimittamasta valikoimasta jää toisaalta tekstien itse-erittelevyys ja etäisyyden otto omaan minään, toisaalta äänien yksilöllisyys. Tekstien minä ikään kuin jakaantuu kahtia pohtijaksi ja pohdittavaksi. Kolmantena hengittää se, jonka puoleen käännytään joko suoraan sinutellen tai etäämpää flirtaten.

Tekstit saattavat puhutella rakastettua ja toimia kuin repliikkinä keskustelussa, jossa kirjoittajaa ei kuulla. Joskus kohteena on se minä, joka on myöhemmin lukeva päiväkirjan rivejä. Päiväkirjan puheluonne muuttuu suorastaan rituaaliseksi, kun kerrotaan, että kirja on saatu omalta äidiltä.

Suomalaisen naisen päiväkirja flirttaa pidättyvästi lukijansa kanssa. Jumalasta ja Eroksesta puhutaan hillitysti.

Syntiä tehdään ja rakastellaan - sananvalinta riippuu sukupolvesta - ja iloitaan ihanasta yöstä, mutta pidätellen, silloinkin kun oma veri on "sakea ja kuuma". Jyystävä halu, huuto ja saatanallinen raivo puuttuvat, samoin kakarat, anopit ja lyönnit. Nuoremmilta sentään tärskähtää kirous.

Näyttääkin siltä, että päiväkirjan pitäjä sensuroi ennalta atavistisimmat ryöppynsä ja sijoittaa sensitiiviset tuntemuksensa kerronnan katkopaikkoihin. Hän osaa kirjoittamisen kaavoja ja tietää, mistä tulee kirjoittaa, kuten Anna Makkonen osoittaa Aikanaisia-kokoelmassa.

Joitakin hätkähdyttävän vahvoja ääniä Hiljaisessa vimmassa kuitenkin on, erikoista kyllä vanhemmissa kirjoittajissa. Maria Hagelinin sielunsairautena 1800-luvulla on tyydyttämättömyys ("minun kurja onneton elämäni"), mutta hän ei aio alistua. Hilda Käkikoski suree 1900-luvun alussa omaa sielunsairauttaan, rakkautta Annaan.

Kiihko-oikeistolainen Hilja Riipinen hokee 1918, että hän ei jaksa ja kaipaa oopiumia. Punavangin vaimo taas pelästyy väristyksiä, joita hän saa romaanien lukemisesta.

Martta Salmela-Järvinen analysoi, kuinka miehen alkoholismi lamaa hänen oman aktiivisuutensa. Järkyttävimpiä ovat mielisairaan miehen vaimon kokemukset 1980-luvulla.

Yksilöllisiä ääniä

Vaikka valikoiman tekstit ovat lyhyitä, vaikutelma on yksilöllinen. Kukin puhuu laillaan, ja kun jo aika-asteikko ulottuu 1790-luvulta nykypäivään, tyylien kirjo on suuri.

Yksilöllisyyden tuntua lisäävät päiväkirjan kerronnalle yleinen intensiteetti ja katkoisuus, jotka ikään kuin viettelevät lukijaa täydentämään tarinaa. Lukija keksii kirjoittajille menneisyyden ja luo tulevaisuuden.

Omaksi tehokkaaksi rypääkseen ryhmittyvät vuotta 1918 käsittelevät tekstit. Muulloinkin naiset kommentoivat ajan tapahtumia.

Pietarilaistyttö kirjaa 1910-luvulla Halleyn komeetan, Kuhnen ammeet ja venäläiset ylioppilaat. 50-lukulainen sisar kertoo, että perheeseen syntyi auto, ja pelkää, että hyvä sana Stalinista leimaa kommunistiksi. Rakel Kansanen piruilee hurmaavasti Kansallisteatterille 1930-luvulla.

Naisille ominainen tunturivarvun sinnikkyys panee sujuttamaan eteenpäin ankeissakin oloissa ja kukkimaan harkiten. Harva Hiljaisen vimman naisista vielä ottaa ilonsa itsestään, uhmaa ja välttää peilaamasta itseään muihin, mutta jonkinlainen äänenmurros näkyy jo.

Omin sanoin, toisin sanoin?

Niin käykin, että rikas materiaali varjostaa kirjoituksia. 600 käsikirjoitusta käsittävä aineisto antoi aavistuksen runsaudestaan taannoisessa Satasärmäinen nainen -valikoimassa. Aikanaisia toistelee, ja siinä törröttää turhia luentopohjustuksia.

Toisen ja oman sanan ristiriidan ratkaisee kauneimmin Anni Vilkko, joka rakentaa kirjoituksestaan naisen omaelämäkerran. Hän puhuu elämänmetaforista eli niistä kielellisistä jäsennyksistä, joihin kirjoittaja kiinnittää minänsä ja elämäntapahtumansa ja joihin hän suhteuttaa tarinansa. Jokaisella on oma elämänteoriansa, jolla hän jäsentää elämänsä tarinaksi.

Kiintoisan kysymyksen esittää Irma-Riitta Järvinen, joka käsittelee lapsuuden rajojen merkitsemistä naisten omaelämäkerroissa. Onko niin, että vanhempi sukupolvi näkee elämänsä nauhamaisen kronologisena, nuorempi pala-metaforana? Niin monoliittinen kokonaisuus naisten omaelämäkerta ei ainakaan ole kuin Aikanaisia olettaa.

Sisäistä liikettä kokoelmaan aiheuttaa toisaalta omaelämäkertojen kirjallisen lajitietouden painotus ja huumorin ja kaipuun elementtien käsittely, toisaalta niiden empaattinen lukeminen jonkinlaisena sosiaali- ja mentaalihistoriana, johon oudosti haetaan tukea kaunokirjallisuudesta ja vielä niinkin kalutusta kuin Linnasta.

LIISI HUHTALA