Veikko Ennala: Piinapenkki, Maailman meno, Muistelmia ym.

Veikko Ennala: Piinapenkki - Maailman meno - Muistelmia ja pakinoita.

Kokoelman on toimittanut Tommi Liimatta. WSOY 2009. Kovakantinen. 699 sivua.

Kansipaperin takakannessa muutama naarmu. Kirja on siisti ja hyväkuntoinen.

"Olen 20-vuotias kahden lapsen äiti. Lähtiessään lusimaan mieheni pyysi minua ostamaan 'patterilla toimivan'. Kysyisin Sinulta, voisinko ostaa semmoisen?" "En ole varma voitteko Tekään ratkaista pulmani, mutta en tiennyt kenen muunkaan puoleen kääntyä."

Veikko Ennala -trilogian päätösosa tarjoilee sitä kaikkein muistetuinta Veikko-setää: Piinapenkki-palstan ja sitä seuranneen Maailman menon parhaimmistoa 1970-1980-luvuilta. Kun keväällä 1970 havaittiin Hymy-lehden toimittajista Ennalan saavan ylivoimaisesti eniten lukijapalautetta, hänelle perustettiin Piinapenkki, "tulleiden solvausten ja hyväntahtoisten vastausten sekä pakinoinnin sekasikiö". Palstallaan Ennala ehdotti kirkon hankkivan varansa pääsylipputuloilla ja kummasteli vanhempia, joille edes oma lapsi ei uskalla avautua.

Kirja sisältää lisäksi Hymyssä 1971-72 ilmestyneet muistelmat, pakinoita sekä Eemu Ennalan kirjoituksen isästään.”

Veikko Ennala (10. syyskuuta 1922 Mänttä – 29. elokuuta 1991 Tampere) oli suomalainen toimittaja ja eräs aikansa tunnetuimmista mediapersoonista.

Vuonna 1955 Ennala rekrytoitiin Apu-lehteen, jonka palkkalistoilla hän kirjoitti toimittajalegenda Matti Jämsän reportaasikumppanina. Jämsän tavaramerkkejä olivat kokeilevat tutkivan journalismin tempaukset, joiden nimissä hän ajoi auton mereen tai mitteli karhun kanssa. Näissä juttusarjoissa Ennala otti yleisön edustajan roolin ja raportoi, miltä Jämsän tempaukset näyttivät ulkopuolisen silmin katsottuna.

Ennalan yksityiselämä ei kuitenkaan selkiintynyt vakituisen työpaikan myötä. Toukokuussa 1955 Ennala ja hänen silloinen morsiamensa yrittivät kaksoisitsemurhaa kaliumsyanidilla terästetyillä juoma-annoksilla. Ennalan tyttöystävä menehtyi hänen silmiensä edessä. Ennalan vatsakatarri koitui hänen pelastuksekseen ja hän antoi myrkyn ylen vaivuttuaan tajuttomuuteen. Viikon kuluttua toimittaja yritti uudelleen nielemällä yli sata unitablettia. Matti Jämsä aavisti mitä oli tulossa, ja ennätti ajoissa paikalle. Itsemurhakandidaatti elvytettiin Marian sairaalassa. Risto Jarva on käsitellyt Ennalan itsemurhayritystä sensaatiolehdistöä kritisoivassa elokuvassaan Kun taivas putoaa-+.

Saatuaan Avusta potkut Ennala siirtyi aikansa rajoja koettelevaan oululaiseen Elämä-lehteen, jonka toimittajana hän pääsi toteuttamaan suorapuheista, radikaalia ja sosiaalipornon käsitettä ennakoivaa kirjoitustyyliään. Lestadiolaisten piirien painostuksen vuoksi Ennala kuitenkin erotettiin, mutta Urpo Lahtinen palkkasi skandaalinkäryisen toimittajan vuonna 1966 Hymy-lehteen. Tässä tehtävässä Ennala pääsi suosionsa huipulle ja suuren yleisön tietoisuuteen. Omalta osaltaan Ennala auttoi Hymy-lehden hetkelliseen supersuosioonsa. Lehden levikki oli huippuvuosinaan 500 000:n kappaleen tietämillä. Numeron 12/1968 painos oli peräti 520 000.

Hymyssä Ennala pääsi toteuttamaan ristiriitaista ja skandaalinhaluista persoonaansa, kirjoittaen niin seksinhaluisista kotirouvista ja prostituoiduista, kuin omasta strindbergiläisestä aviohelvetistään. Hän kirjoitti Hymyyn kahta omalaatuista pakinapalstaa: vuosina 1970–1975 lukijakirjeisiin perustunutta Veikko-sedän piinapenkkiä ja vuosina 1975–1983 Maailman menoa, jota hän jatkoi vuosina 1987 alkaen Alibi-lehdessä. Rankat avioliittokuvaukset johtivat osaltaan avioeroon, ja lopulta Ennalan vaimon Marja-Leena Ennalan itsemurhaan kesällä 1977. Ennala kirjoitti myös omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan juttusarjan Suomen vankilaoloista ja toi siinä esille erityisesti pakkolaitos- eli pyttyjärjestelmään liittyneitä pahoja epäkohtia. Asian saama julkisuus vaikuttikin siihen, että järjestelmää uudistettiin 1967. Ennalaa voidaan pitää yhtenä Suomen ensimmäisinä gonzo-journalisteista. Ennala ei suostunut kumartamaan ketään, vaan kirjoitti asioista kuten hän oman ristiriitojen koetteleman ja piinatun maailmankuvansa läpi ne itse koki, objektiivisuudesta tai yksilösuojasta piittaamatta.

Valtalehdistössä Ennalaa pidettiin kuitenkin "likasankojournalistina". Toimittaja Sakari Virkkunen kirjoitti Suomen Kuvalehden numerossa 1/1970: »Niin kauan kuin Ennalan tapaiset miehet kirjoittavat, ei ole toivoa, että aikakauslehtitoimittajain sosiaalinen arvostus kohoaisi.»

Työtoveriensa mukaan Veikko Ennala oli henkilönä arvoituksellinen ja vastakohtien mies. Hän osasi olla hienostunut gentlemanni, mutta hän saattoi myös suuttua silmänräpäyksessä. Esimerkiksi 1970-luvun lopulla kuuluisaksi tullutta saarnaajaa Niilo Yli-Vainiota Ennala käsitteli pakinoissaan hienovaraisen lempeästi, mutta kun Lehtimiehet Oy:n toimitalossa vieraillut Yli-Vainio lähestyi Ennalaa käsi ojossa ja imelästi hymyillen, Ennala hermostui. 

Lopetettuaan Hymyssä Ennala isännöi vastaavaa juttusarjaa Alibi-lehdessä 1980-luvun loppupuolella.

Mittavan lehtityön lisäksi Ennalan kirjallinen tuotanto on varsin merkittävä. Hänen oma arvionsa on noin 30 000–50 000 A4-liuskaa. Lisäksi häneltä on ilmestynyt kolme pienoisromaania sekä ainakin yksi vanhoista pakinoista koottu kokoelmateos."

(Wikipedia)

]