Viena Korhonen: ME EMME LANNISTU. Sid.1943 WSOY (ensipainos)

Viena Korhonen: ME EMME LANNISTU.  1943 WSOY (ensimmäinen painos). 263-sivuinen sidottu kirja, kannen taitteissa pientä kulumaa (ks. kuva), muuten ehjä ja siisti, kannen ja esilehden väliselle tyhjälle lehdelle kirjoitettu ’Jouluna 1943 Kertulle Äiti’, ei muita merkintöjä.

Me emme lannistu (1943) on Viena Korhosen toinen romaani. Siinä kerrotaan kainuulaisten evakkojen paluusta tuhotulle kotiseudulleen talvisodan jälkeen. Kirjan päähenkilöitä ovat Hilja ja Antti ja heidän pikkutyttärensä Johanna. Antti on menettänyt talvisodassa toisen kätensä. Puutteesta ja uuden sodan uhkasta huolimatta kylän evakot aloittavat uutteran jälleenrakennuksen toinen toistaan auttaen. Johanna sairastuu ja kuolee, mutta Hilja alkaa odottaa uutta lasta, mikä tuo hänen ja Antin elämään lohduttavan toivon paremmasta huomisesta. Elämänusko joutuu kuitenkin koetukselle, kun uusi sota alkaa ja desantteja epäillään liikkuvan jo kotimetsissäkin. Eräänä kesäisenä iltana pahimmatkin pelot muuttuvat todellisuudeksi, kun metsässä piileskelevät venäläiset tappavat kalasta palaavat Antin ja Hilja jää yksin poikavauvansa kanssa. Kirjailija on omistanut teoksensa talvisodassa kaatuneitten veljiensä muistolle.

”… järkyttävä ja mieleen jäävä todellisuuskuvaus kainuulaisten paluusta sodan runtelemiin ja vihollisen alati uhkaamiin rajakyliinsä korpien keskelle. Viimeksimainitussa mielessä sillä on pysyvä arvonsa nykypäivien kokemustemme valaisijana tulevillekin polville.” – kirjailija Toivo Pekkanen, Suomal. Suomi
”Romaani on samalla järkyttävä ja kohottava – se puhuu Suomen kansan sydämen ja hengen omaa kieltä.” – maist. Eino Palola, Hels. Sanomat
”Viena Korhonen on käsitellyt tätä yhteiskohtalon suuraihetta toisaalta niin omakohtaisella elämyspaineella, toisaalta niin välittömällä ja nöyrällä etäisyydellä, ettei siinä tunnu minkäänlaista tärkeyden tai tarkoituksen makua.” – maist. Huugo Jalkanen, U. Suomi
 
"Suo-ojituksen näkeminen vavahdutti häntä arvaamattomasti. Syvään hengittäen mudan tuoksua hän katsoi pitkin kaivamaansa ojaa ja tunsi näkemästään selittämätöntä iloa. Oja oli kaunis selväpiirteisyydessään. Se oli hänen talonpoikaisten käsiensä luoma taideteos, paljon puhuva kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nyt hän ymmärsi seisoessaan tässä kirpeänhajuisten suoyrttien lemun ympäröimänä, miksi hän oli kauhistunut ajatusta, että hänen pitäisi muuttaa alaa ja valmistua johonkin käsi-invaliidille sopivaan ammattiin. Ei, hän oli kainuulainen talonpoika synnyltään ja sydämeltään. Hän tajusi voimakkaasti maan läheisyyden niinkuin sinä järkyttävänä hetkenä, jolloin hän haavoituttuaan oli saanut jonkin aikaa maata jäätyneitten multakokkareitten päällä veren vuotoon menehtymäisillään. Silloin hän oli tajuttomuuteen sammuvan katseensa edessä nähnyt tämän suo-ojan suoran, määrätietoisen tyyneyden, ja hän oli ajatellut sen ulottuvan ikuisuuteen." (s. 142–143)

Viena Korhonen (Viena Jolma, 1905 Sotkamo – 1992 Sotkamo) oli kainuulainen kirjailija. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi Kajaanin seminaarista 1927 ja toimi opettajana mm. Kauhajoella, Turtolassa ja Sotkamossa. Hän julkaisi 1930- ja 1940-luvuilla neljä romaania ja voitti kaksi romaanikilpailua vuonna 1943. Viena Korhonen on julkaissut romaanit Viimeiset muuttolinnut (1938), Me emme lannistu (1943), Armahdettu (1943) ja Ihmisyyden pelto (1946).