A. Holmberg: DIIVAILLEN - Opas nuorille teatteritekijöille..

HYVÄSSÄ  ISKUSSA oleva kovakantinen ensi painosTEATTERISTA / NÄYTTELEMISESTÄ kiinnostuneille.

Annina Holmberg: DIIVAILLEN - Opas nuorille teatteritekijöille ja 10 näytelmää

Käytännön ohjeita harjoittelusta, ohjaamisesta, tekstivalinnoista sekä harjoitteluaikatauluista. 

1. painos

WSOY:n graafiset laitokset - Juva 1989

Kirja painaa jonkin verran yli 500g 

VOITTOHUUTO ja PK.  5,50e TILILLE ja TUOTE POSTIIN.

PK.  on viitteellinen ja se veloitetaan ostohetkellä POSTI:N hinnaston mukaan. POSTI vain tuntuu nostavan hintoja niin tiheään, että kohteessa saattaa olla jo huudon päättyessä "vanha Postitus hinta" :-) 

-----------------------------------------------------------

MAKUASIOITA:

Se, että olen syntynyt teatteriperheeseen, on jättänyt minuun selvät jälkensä. Suhteeni teatteriin on suorastaan kiihkeä. Hyvä esitys saa haltioitumaan pitkäksi aikaa, huono taas raivostumaan toisin, kuin koskaan voisin elokuvan tai taidenäyttelyn kuvitella tekevän. Mutta on elokuvallakin voimakas vaikutus. Kerään niitä videokirjastoon ja nautin valkokankaalla suuresti. Ingmar Bergman, Luchino Visconti, Alfred Hitchcock, John Huston, Vincente Minnelli... olen koukussa näihin vanhoihin kavereihin. Jouluni alkaa Fannyn ja Alexanderin katsomisella - kaikki neljä osaa täysmittaisena. Siinäkin vieraillaan teatterissa. Luen myös mielelläni filmikirjoja ja teatterihistoriaa, varsinkin jos ne ovat tekijöiden itsensä kirjoittamia. Musiikki ja kuvataide ovat vieraampia, mutta tarvitsen Mozartia, Puccinia ja Prokofjevia Ismo Alangosta puhumattakaan. Matkoilla juoksen taidemuseoissa ja lumoudun Van Goghista, Munchista ja Chagallista. Nautin niistä puhtaasti amatöörinä ja hallitsen tunteeni toisin kuin kirjallisuuden ja teatterin suhteen.
Lempikirjailijani eivät ole esikuviani Astrid Lindgreniä lukuunottamatta. Hänen kykyään kirjoittaa arjen romantiikkaa ihailen niin suuresti, että tavoittelen siitä edes siivua. Mutta en todellakaan yritä olla Dostojevski! Enkä Hemming Mankell. En edes Lucy M. Montgomery enkä Rauha S. Virtanen (no ehkävähän kuin Rauha). Jos osaisin piirtää kokeilisin kuinka Tintti luonnistuu - Tintit ovat vitamiinipillereitäni. Vanhat Quentin Patrickin dekkarit vetävät ylös väsymyksestä, Maria Lang taas maistuu kesällä. Kesään kuuluvat olennaisesti myös suomenruotsalaiset; Oscar Parland, Tito Colliander, Monica Fagerholm ja Kjell Westö. Tarvitsen heidän menneitä maailmoitaan ja jossain määrin myös nykyisiä. Luen kirjoja moneen kertaan ja otan oikeuden jättää kesken ne, jotka eivät etene. Aleksis Kiveä on aina oltava saatavilla jo pelkän kielen kauneuden vuoksi, samoin Kirsi Kunnaksen ja Ilpo Tiihosen runoja - molemmat kirjoittavat mainiosti sekä lapsille että aikuisille. Ja lopuksi: Boris Pasternakin Tohtori Zivago on se kirja, jonka ottaisin mukaani autiolle saarelle, ehtymätön.
Kaikista maailman ihmisistä haluaisin tutustua Astrid Lindgreniin ja Terttu Arajärveen. Ihailen heitä äiteinä, isoäiteinä ja työn sankareina. Samaistun kuitenkin aivan toisenlaisiin henkilöihin... Kun haluan olla Muumimamma olenkin pappa: juon viiniä ja kirjoitan. En myöskään ole Vaahteramäen Eemelin kärsivällinen äiti vaan naama punaisena huutava isä. Niin niin, se on kamalaa, huudan kun raivostun - jopa lapsilleni. Mutta kuten Eemelin isä rakastan heitä määrättömästi. Nuorempana kyllä samaistuin ihanteisiini Scarlett O´Haraan ja Angelikaan, joissa oli naispoweria kauan ennen kuin koko käsitettä keksittiin.
Etsin kotia jatkuvasti. Haluaisin elävän, elämää nähneen talon mieluusti mansardikattoineen ja omenapuutarhoineen. Anne Hathawayn, Shakespearen vaimon, talo Stratdord-on-Avonissa ei sekään olisi hullumpi. Kartano kävisi myös, mutta ei sentään linna eikä palatsi, ne ovat liian suuria. Pikku Heidin maja Alpeilla, harmaakivinen kummitustalo Cornwallissa tai saaristolaisidylli sopisivat loma-asunnoiksi. Eniten kuitenkin olen aina haaveillut majakasta. Siihen liittyy nöyryyttävä muisto: Jouduimme opiskeluaikana piirtämään lempiasumuksemme. Minä, joka olen maailman kehnoin piirtäjä, yritin värkätä majakalleni lämpimät ikkunasilmät ja loistavan valopään. Kurssikavereideni tuomio kuului: känninen mörkö. Ja vasta tämän jälkeen opettaja kertoi, että olimme piirtäneet omakuvamme.
Kuvittelen usein eläneeni Venäjän tai Ranskan hoveissa Katariina Suuren tai Ludvig XIV:n aikaan. Myös molempien vallankumoukset kiehtovat, vaikka ovatkin veristä historiaa. Haikailen monesti menneisiin aikoihin kuvitellen, että ne ovat viiveettömämpiä ja yksinkertaisempia kuin tämä, jota nyt elämme. Yritän kuulla oman ääneni kaiken pauhinan keskellä ja rauhoittua hetkeen: siihen, kun pidän lasta sylissäni, saan ajatuksen paperille tai vatsan täyteen; yritän olla tyytyväinen siitä mitä minulla on, sillä kenelläkään ei ole parempaa - työtä ja perhettä, joita rakastaa.