Eino Leinon runoutta kouluja varten vuodelta 1959, 1 painos

Eino Leinon runoutta kouluja varten vuodelta 1959. Ihan hyväkuntoinen pehmytkantinen, muovitettu koulun leimalla ja kirjoituksella varustettu 78 sivuinen pienoinen kirjanen. Minulla on näitä useampi kohteena joten otin kuvan yhdestä kirjasesta mutta kaikki ovat suunnillen samankuntoisia.

Eino Leino (Armas Einar "Eino" Leopold Lönnbohm, 6. heinäkuuta 1878 Paltamo – 10. tammikuuta 1926 Tuusula) oli yksi merkittävimmistä ja monipuolisimmista suomalaisista runoilijoista. Häntä on sanottu myös Suomen kansallisrunoilijaksi, mutta tavallisemmin kansallisrunoilijana pidetään J. L. Runebergia. Leinon isä oli urallaan edetäkseen muuttanut Lönnbohmiksi suomenkielisen sukunimensä Mustonen. Runoissaan Leino mukaili ja kehitti kalevalamittaa (Helkavirsiä) ja osoittautui erinomaiseksi eurooppalaisten mittojen taitajaksi. Runojen lisäksi hän kirjoitti romaaneja, käänsi proosaa ja runoutta, kuten Danten Jumalaisen näytelmän, ja näytelmiä ja esseitä. Leino oli myös aikansa huomattavimpia toimittajia.

Elämäkerta

Lapsuus ja nuoruus

Eino Leino syntyi Anders ja Anna Emilie Lönnbohmin suurperheeseen kuopuksena. Maanmittariperheen koti oli köyhä, mutta sen ajan maalaisvirkamiehen kodiksi sivistynyt. Isä oli Snellman-henkinen fennomaani ja äidin kerrotaan kirjoitelleen runoja. Jo 10-vuotiaana Eino kirjoitteli pöytälaatikkoonsa. Harrastuksen tullessa julki isoveli Kasimir kannusti häntä jatkamaan. Tuloksena oli Kajaani Linna-niminen runo, joka julkaistiin Hämeen Sanomissa 1890. Samalla Kasimir antoi veljelleen kirjailijanimen Eino Leino. Leino kävi koulua Hämeenlinnassa, jonne oli tullut Oulusta. Lyseossa Leino toi ajatuksiaan ja runojaan julki muun muassa Vasama-koululehdessä. Hän pääsi hyvin arvosanoin ylioppilaaksi vuonna 1895 ja matkusti Helsinkiin, missä kirjoittautui Helsingin yliopistoon samana vuonna. Hän suoritti muutaman kurssin, mutta epäonnistui tärkeässä stipendiaatintutkinnossa, ja menetti valtion opiskelijatuen. Siitä alkoi runoilija Leinon tie ja tutustuminen Helsingin tärkeimpiin kulttuuripiireihin, joihin kuuluivat muun muassa Eero Erkko, Juhani Aho, A. Järnefelt, Jean Sibelius, Robert Kajanus, Akseli Gallen ja Pekka Halonen. Leino halusi uudistaa suomalaista kulttuurielämää. Hänen Päivälehteen kirjoittamansa arvostelut eivät miellyttäneet kaikkia (muiden muassa Kaarlo Bergbomia, Kansallisteatterin johtajaa). Yhdessä Kasimir-veljensä kanssa Leino alkoi julkaista Nykyaika-lehteä 1898-99. Taloudelliset ongelmat pakottivat lakkauttamaan vapaahenkisen lehden. Leino jatkoi kirjoittelua sanomalehtiin ja häntä onkin kutsuttu aikakautensa henkiseksi puhetorveksi.

Aikuisuus

Leino sai 1899 työpaikan Päivälehdestä. Hän kirjoitti pakinoita sekä kirjallisuus- ja teatteriarvosteluja.

Leino oli naimisissa kolmesti, ensin vuokraemäntänsä tyttären Freya Schoultzin kanssa 1905–1908, jonka kanssa hän sai ainoan tyttärensä Eya Helkan. Sitten 1913 muutaman kuukauden Robert Kajanuksen tyttären Ainon kanssa ja lopulta vuodesta 1922 Hanna Laitisen kanssa. Leinolla oli lisäksi rakkaussuhde kahden runoilijan kanssa: ensimmäisen avioliiton aikana L. Onervaan ja myöhemmin Aino Kallakseen.

Tuotannosta

Runous
Eino Leino: Helkavirsiä; koristellut K. Carlstedt

Leino aloitti heleänä ja kepeänä kirjoittajana, jonka tekstejä ei kaikin kohdin erottanut kansanlauluista, eteni nopeasti laulunäytelmiin (Tuonelan joutsen) ja kuviteltuun menneisyyteen (Helkavirsiä). Ehkä tunnetuimmat runonsa hän julkaisi vaivoin 30-vuotiaana. "Elegia" (Haihtuvi nuoruus...) on varhaistuotantoa, jonka Leino kirjoitti teokseen Halla 1908. "Nocturne", (Ruislinnun laulu korvissani...) jonka Leino kirjoitti Freya Schoulzille helkavirsikesänä 1903, kuuluu kaikkiin antologioihin. Muita suomalaisen runouden tunnetuimpia runoja ovat "Väinämöisen laulu", "Tuulikannel", "Vaalin valta" ja "Löysäläisen laulu".

Monet Leinon runoista ja runosuomennoksista ovat tuttuja lauluina ja kuorolauluina, joita sävelsi muun muassa Toivo Kuula.

Runoilijana Leino oli tunnettu kaikkitaitoisuudestaan ja nopeudestaan. Häneltä näytti luonnistuvan melkein mikä tahansa – jos se hänelle sattui muuten sopimaan.

Proosa

Leinon ensimmäinen varsinainen romaani, Tuomas Vitikka, ilmestyi 1906. Se oli ensimmäinen osa ns. Routavuositrilogiaa, jonka muut osat olivat Jaana Rönty ja Olli Suurpää.

Leinon romaaneista Musti saavutti merkittävän yleisönsuosion, mutta arvostelijoiden suosiota hän ei ehkä tavoittanut. Se on ymmärrettävää, koska monet hänen proosateoksensa ovat selvästi nopeasti ja ajankohdan ilmiöihin kirjoitettuja. Omaelämäkerrallisia ovat teokset Alla kasvon kaikkivallan (1917) ja Elämäni kuvakirja (1925).

Pakinat

Leino oli myös lyhyen proosan mestari. Hän kirjoitti nimimerkillä Mikko Vilkastus kulttuuripolitiikkaan keskittyneitä pakinoita Päivälehteen 1900–1904. Liberaali Leino pilkkasi pakinoissaan iskevään tyyliin vanhasuomalaisia, kuten jo vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä maineeseen noussutta V. A. Koskenniemeä, joka aikanaan kohosi akateemikoksi. Vuosina 1905–1908 ja 1911–1914 hän pakinoi Päivälehden seuraajaan Helsingin Sanomiin poliittisista tapahtumista nimimerkillä Teemu. Vuosina 1916–1918 hän kirjoitti melko aforistisia pakinoita nimimerkillä Kanttori Sepeteus omaan viikkolehteensä Sunnuntai. Pakinoitsijana Leino oli omaperäinen ja meillä ehkä ensimmäinen suuren ruotsalaisen ja venäläisen pakinaperinteen edustaja.

Kirjallisuus- ja teatterikriitikkona Leino oli ankara ja se lieneekin vaikuttanut siihen, että Leinon omaa proosatuotantoa arvosteltiin myös aluksi kovin sanoin. Leino myös ujutti kirjoituksiinsa kritiikkiä Venäjän sortohallintoa kohtaan.

Kiihkeä nuorsuomalainen

Nuorsuomalainen Leino oli aatteellisesti hyvin kiihkeä ja tuomitsi jyrkin sanoin niin vanhasuomalaisten myöntyväisyysmiesten toiminnan sortokaudella kuin sisällissodan punaisen osapuolenkin itsenäisyyden alussa.

Kunnianosoituksia
Eino Leino vuonna 1978 julkaistussa postimerkissä.

Leinon syntymäpäivä 6. heinäkuuta nimettiin vuonna 1992 Eino Leinon päiväksi sekä runon ja suven päiväksi. Se on vakiintunut liputuspäivä. Eino Leinon Seura jakaa vuosittain Eino Leinon palkinnon arvokkaasta teoksesta tai julkaisutoiminnasta.

Esplanadin puistossa Helsingissä on Lauri Leppäsen veistämä Eino Leinon patsas, joka paljastettiin 1953. Patsaaseen on kaiverrettu säe Leinon Väinämöisen laulu -runosta: YKSI ON LAULU YLITSE MUIDEN: IHMISEN AATTEHEN HENGEN ANKARA LAULU. Mielenkiintoinen yksityiskohta patsaassa on sen käsi, johon on valettaessa asetettu viiden markan kolikko. Tämä liittyy legendaan, jonka mukaan Leino lausui eläessään, ettei ole köyhä niin kauan kuin hänellä on markan lantti kädessään.

Myös runoilijan synnyinseudulla Kajaanissa sijaitsee Eino Leinon muistopatsas. Patsas sijaitsee Koivukosken kohdalla rantapuistossa.

Eino Leinon talosta on valmistettu pienoismalli, joka sijaitsee Kontiomäen Shellin yläkerran pienoismallinäyttelyssä. Pienoismallin on valmistanut Suomussalmen kunnan Vaihtoehtona työ- projekti.

Leino elokuvissa ja TV:ssä

Leinon elämästä kertoo Jaakko Pakkasvirran ohjaama elokuva Runoilija ja muusa (1978), joka valmistui runoilijan syntymän satavuotisjuhlavuonna. Alkutekstien mukaan "elokuvan kaikki kohtaukset ovat fiktiivisiä, vaikkakin tositapahtumien innoittamia." Eino Leinoa elokuvassa esitti Esko Salminen. Runoilija ja muusa keskittyy kuvaamaan Leinon suhdetta ensimmäiseen vaimoonsa Freya Schoultziin (Katja Salminen) ja samanaikaiseen rakastajaansa L. Onervaan (Elina Salo). Samalla elokuva kuvaa suomalaisten kulttuuripiirien kansallishenkistä liikehdintää Suomen itsenäisyyden kynnyksellä, ja siinä esiintyy lukuisia Suomen taiteen suurmiehiä, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius.

Esko Salmisen lisäksi Eino Leinoa on esittänyt muun muassa Leo Riuttu Ilmari Unhon elokuvassa Ruusu ja kulkuri (1948), Kari Hietalahti Timo Koivusalon elokuvassa Sibelius (2003) ja Vesa-Matti Loiri Veli-Matti Saikkosen TV-elokuvassa Tähtikeinu (2003), joka puolestaan oli kuvaus L.Onervan, Leinon ja Leevi Madetojan välisestä kolmiodraamasta.

Vuonna 1993 Sulevi Peltola ohjasi ja käsikirjoitti yhdessä Helena Ihalan kanssa sarjan Pankkiherroja, joka perustui Eino Leinon samannimiseen romaaniin. Sarjan pääosaa, Antti Puuhaaraa, näytteli Matti Pellonpää.
[muokkaa] Teokset
[muokkaa] Runous

* Maaliskuun lauluja (Otava, 1896)
* Tarina suuresta tammesta y.m. runoja (WSOY, 1896)
* Yökehrääjä (Otava, 1897)
* Sata ja yksi laulua (Otava, 1898)
* Tuonelan joutsen (näytelmäruno, Otava, 1898)
* Ajan aalloilta (WSOY, 1899)
* Hiihtäjän virsiä (Otava, 1900)
* Kivesjärviläiset (kertova runoelma, Otava, 1901)
* Pyhä kevät (Otava, 1901)
* Kangastuksia (Otava, 1902)
* Helkavirsiä (Otava, 1903)
* Simo Hurtta. Runoja isonvihan ajoilta (Otava, 1904)
* Talvi-yö (Otava, 1905)
* Turjan loihtu (näytelmäruno, Emil Vainio, 1907)
* Halla (Otava, 1908)
* Tähtitarha (Kirja, 1912)
* Painuva päivä (Kirja, 1914)
* Elämän koreus (Kirja, 1915)
* Helkavirsiä. Toinen sarja. (Otava, 1916)
* Karjalan kuningas (runonäytelmä, Kirja, 1917)
* Leirivalkeat (Kirja, 1917)
* Vapauden kirja (runovalikoima, Kirja, 1918)
* Bellerophon (runotarina, Ahjo, 1919)
* Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja. Nil nisi mors. (Ahjo, 1919)
* Lemmen lauluja (runovalikoima, Kirja, 1919)
* Simo Hurtta. Runoja isonvihan ajoilta, toinen sarja (Otava, 1919)
* Ajatar. Tietovirsiä (Otava, 1920)
* Kodin kukka ja uhrikuusi (runotarina, Ahjo, 1920)
* Syreenien kukkiessa (Minerva, 1920)
* Vanha pappi (kertomaruno, Otava, 1921)
* Pajarin poika. Karjalaisia kansantaruja. (Otava, 1922)
* Puolan paanit. Karjalaisia kansantaruja. (Otava, 1922)
* Helkavirsiä 1–2 (yhteislaitos, Otava, 1924)
* Shemeikan murhe. Uusia runoja. (Gummerus, 1924)

Proosaa

* Kaunosielu (Otava, 1904)
* Päivä Helsingissä. Pilakuva. (Otava, 1905)
* Seikkailijatar. Venäläinen kertomus. (Karisto, 1913)
* Mesikämmen. Joulutarina vanhoille ja nuorille (Kirja, 1914)
* Pankkiherroja. Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä (Kirja, 1914)
* Musti. Eläintarina (Karisto, 1916)
* Alla kasvon kaikkivallan. Mystillinen trilogia. (Karisto, 1917)
* Ahven ja kultakalat. Tarina syvyyksistä. (Ahjo, 1918)
* Helsingin valloitus. Muistelmia ja vaikutelmia (Minerva, 1918)
* Vöyrin sotakoulu. Haastatteluja ja historiikkia (Minerva, 1918)
* Elina. Murroskauden kertomus (Minerva, 1919) (2. painos nimellä Punainen sankari)


Romaanit

* Tuomas Vitikka (Otava, 1906)
* Jaana Rönty (Otava, 1907)
* Olli Suurpää (Otava, 1908)
* Työn orja (Yrjö Weilin, 1911)
* Rahan orja (Yrjö Weilin, 1912)
* Naisen orja (Kirja, 1913)
* Onnen orja (Kirja, 1913)
* Paavo Kontio. Lakitieteen tohtori (Kirja, 1915)
* Kolme lähti, kaksi palasi. Tarina kieltolain Suomesta (Minerva, 1926)

Novellit

* Päiväperhoja. Pieniä tarinoita (Eero Erkko, 1903)
* Nuori nainen. Neljä kertomusta (Yrjö Weilin, 1910)

Näytelmät

* Johan Wilhelm (Wesanderin kirjakauppa, 1900)
* Sota valosta (Otava, 1900)
* Naamioita (näytelmiä, Otava, 1905)
* Naamioita, toinen sarja (näytelmiä, Otava, 1907)
* Naamioita, kolmas sarja (näytelmiä, Vihtori Kosonen, 1908)
* Naamioita, neljäs sarja (näytelmiä, Vihtori Kosonen, 1909)
* Naamioita, viides sarja (näytelmiä, Vihtori Kosonen, 1909)
* Kalevala näyttämöllä (näytelmiä, Yrjö Weilin, 1911)
* Naamioita, kuudes sarja (näytelmiä, Yrjö Weilin, 1911)

Elokuvakäsikirjoitukset

* Kesä, 1915 (ohjaus Kaarlo Halme)

Muita teoksia ja kirjoituksia

* Suomalainen näyttämötaide 19 2/4 02 (tutkielma, Eero Erkko, 1902)
* Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia (Otava, 1909)
* Suomalaisen kirjallisuuden historia (Yrjö Weilin, 1910)
* Elämäni kuvakirja. Erään aikansa lapsen muistoja, mielialoja ja mietelmiä. (muistelmateos, Otava, 1925) (Lähde: Wikipedia)