ENTÄS JOS... VAIHTOEHTOINEN SUOMEN HISTORIA

ENTÄS JOS... VAIHTOEHTOINEN SUOMEN HISTORIA, toimitttaneet Mari K. Niemi ja Ville Pernaa

Kustantajana on Ajatus v. 2005 (1. painos), 255 sivua.

Kirja on kovakantinen ja erittäin hyväkuntoinen.

Ote Helsingin Sanomien kirja-arvostelusta:

"Artikkeleissaan tutkijat jossittelevat - sievemmin: pohdiskelevat kontrafaktuaalisesti - autonomian ja itsenäisyyden ajassa piilleillä, syystä tai toisesta realisoitumatta jääneillä kehityskuluilla. He osoittavat paikkoja, joissa olisi saatettu toimia toisin, ja spekuloivat niistä kumpuavilla jatkokehitelmillä.

On lujat perusteet arvostella tätä jossittelevan ei-historian linjaa, vaikkei itse kuuluisi edes rakennehistorian saati luonnonvoimaisen determinismin maneerisiin tukijoihin.

Jossittelua väitetään tarvittavan, jotta saadaan historiallisten tilanteiden eri vaihtoehdot ja mahdollisuudet esiin. Että juuri niin paljastuu olennainen historiassa: yksilöiden ja kollektiivien aidot toimintamaastot ja päätöksenteon perusteet. Ja että toteutunut tie oli vain yksi monista teistä.

Täytyy muistuttaa, että hyvissä tutkimuksissa on aina esitetty se sattumilla kyllästetty kompleksinen kokonaisuus, jossa kullakin historian hetkellä on toimittu, suuntia otettu ja toisia hylätty.

Siinä spektri siirtyy itsestään lukijan haltuun, ilman jossittelun rautalankaa - esimerkkinä olkoon Tuomo Polvisen elämäkerta J.K. Paasikivestä, poliitikosta, joka toden totta ehti etsiä yhdeltä jos toiselta taholta.

Kunnon tutkija loihtii näkyviin sen kuvitteellisen kentän, jolle on siroteltu portteja, joiden läpi yksilöt, ryhmät ja kansat marssivat tai marssitetaan. Mutta vain yhdestä kerrallaan. Riittää, kun porttien lukuisuus käy ilmi, pitemmälle ei tutkijan kannata astua.

Kun jossittelu ulotetaan avaamattomien porttien taakse, käy kalpaten siksi, että (kuvitellun) portista kulkemisen jälkeen ryöpsähtää voimaan ei rajaton mutta suunnaton muuttujien joukko. Sitä ei tunne ylivertaisinkaan ihminen. Tietämättömyys on musertava, niin sankka metsä, että eksyksiin menee varmasti.

Esimerkiksi romaaneissa tuntemattomia maisemia voi kartoittaa, ja on myös kartoitettu.

Entäs jos -teoksen heikkoudeksi osoittautuvat nimenomaan liian useilla (ja liian vahvasti) oletuksilla lepäävät skenaariot. Niiden fantasioiden äärellä kasvaa lukijan kiusaantuneisuus - samaan tahtiin kuin tarinoiden todennäköisyys liukenee.

Kiehtovia ovat ne kirjan eleettömämmät osat, joissa - sen asemesta, että loitottaisiin liian ohuille otaksumien jäille - rajoitutaan paikantamaan vaihtoehtoisen kehitystien alkupisteitä.

Tällaisesta käy Kristiina Kalleisen artikkeli, jossa hän avaa sen vision seurauksineen, että 1800-luvun puolivälissä venäjällä oli mahdollisuus nousta Suomen virkakieleksi. Hän mm. referoi uusia löytöjä kenraalikuvernööri (1831-55) A.S. Mensikovin roolista.

Liekö niin, että spekulaatiot istuvat luonnikkaimmin kielikysymyksen kaltaisiin hitaisiin ja syviin kulttuurievoluutioihin. Poliittisessa historiassa, vetojen ja vastavetojen nopeissa ristiaalloissa, ei ole järin antoisaa kuikuilla kadonneiden tilaisuuksien perään.

Kirjassa on myös muita selkeitä, reaalitaustaisia esityksiä, kuten Markku Jokisipilän hypoteesien sarja vuosilta 1939-44.

Se jossittelua puoltava argumentti, että kulloistakin ratkaisua tai omaksuttua linjaa ei pidä luulla ainoaksi vaihtoehdoksi, on itsestäänselvyys. Tarvitseeko sellaisten tueksi kirjoittaa kirjoja? Emmekö muuten ymmärrä, että 1956 presidentiksi oli lähellä tulla K.-A. Fagerholm? Että hän olisi eronnut Urho Kekkosesta?

Tosin Suomi on toisinaan de facto joutunut yhden ainoan vaihtoehdon eteen, koska naapurina on ollut pystyseinä nimeltään Neuvostoliitto.

Kirjassa jossittelua kuvataan "ajatusleikiksi", "aivovoimisteluksi" ja "ajanvietteeksi". Oikein, ja sellaisena pysyy. Sen harjoittamista ei ole lailla kiellettävä, mutta historioitsija kysyköön edelleen painokkaimmin: miksi?"

Ostajalle postikulut tai nouto Helsingissä (Lauttasaari).