Ida Pimenoff Kutsu minut (sidottu 2021)

WSOY kovakantinen teos paperikansin

1.p 2021

Ei omistetta, puhdas

Ida Pimenoffin esikoisromaani Kutsu minut käsittelee isättömyyden ja hylätyksi tulemisen nostattamia tunteita monisukupolvisesti. Minäkertoja on 39-vuotias valokuvaaja Vera, jonka suhde biologiseen isäänsä Sakariin on etäinen. Isä ei ole jostain syystä halunnut häntä elämäänsä, ensimmäinen tapaaminenkin järjestyi vasta kun Vera pyysi sitä teini-iässä. Romaanin alussa Vera saa kuulla isänsä 80-vuotisjuhlista. Juhlat ovat perhepiirissä ja paikalla ovat isän lapset kahdesta avioliitosta, vain Vera on jäänyt vaille kutsua. Hän päättää vihdoinkin kertoa isälleen, miltä yhä uudelleen hylätyksi tuleminen tuntuu.

Ilman isää kasvaminen on tehnyt Verasta riippuvaisen etenkin miesten hyväksynnästä. Suurin kolaus onkin, kun oma täydellinen perhe hajoaa. Aviomies Aki ilmoittaa rakastuneensa toiseen ja pian eron jälkeen alkaa jättää väliin tapaamisia pojan kanssa. He olivat olleet niin onnellisia Mikaelin synnyttyä ja Aki oli antanut lapselle kaiken sen hoivan ja rakkauden, josta Vera oli lapsena jäänyt paitsi. Vera ei voi sietää ajatusta, että hänen omalle pojalleen kävisi niin kuin hänelle: ettei isä haluakaan tavata omaa lastaan. Lukijakin ällistyy, miten täydellisestä lääkärimiehestä tulee yhtäkkiä niin välinpitämätön. Joitain selityksiä tarjoutuu tarinan edetessä.

Kiinnostavalla tavalla Pimenoff tuo teemaan myös sukupolvelta toiselle periytyvän kohtaamattomuuden ja ei-toivottuihin lapsiin liittyvän tunnekirjon. Veran äidinpuoleisen suvun vaiheet kulkevat 1900-luvun alun Pietarista Viron kautta Helsinkiin. Äidinäidinäiti Olga synnyttää lapsen naimisissa olevalle miehelle, joka pian katoaa kokonaan heidän elämästään. Rakkaus ja pitkä suhde eivät auta, aviottoman lapsen tunnustaminen on liian suuri riski ja häpeä korkeampiarvoiselle miehelle. Miehelle vahinkolapsesta kieltäytyminen on helpompaa, naisella kyse on hänen omasta kehostaan. Raskaus, synnyttäminen, raskauden keskeytys. Kaikki ne ovat sekä fyysisesti että henkisesti raskaita päätöksiä, joista ei noin vain voi kävellä pois.

Vaikka aviottomaan lapseen liittyvä stigma on vuosikymmenten saatossa hälvennyt, suru isättömyydestä on pysynyt samanlaisena. Miltä tuntuu olla vain puoliksi toivottu? Miltä tuntuu tietää, että toinen vanhemmista toivoisi, ettet olisi koskaan syntynytkään? Miltä tuntuu olla vahinko? Näitä teemoja kirja ruotii koskettavasti ja selvästi omaan kokemukseen nojautuen. Myös Pimenoffin valokuvaajatausta näkyy romaanissa sekä Veran ammatin kautta että valokuvamaisina pysäytyskuvina kerronnassa. Romaani alkaa eräästä valokuvasta ja myöhemminkin tutkitaan valokuvien herättämiä tunnelmia ja muistoja. Samankaltaista ideaa oli Saara Cantellin esikoisromaanissa Kesken jääneet hetket.

Pimenoff kirjoittaa vaivattomasti, turhia psykologisoimatta, vaikka terapiassakin romaanissa ollaan. Romaanin epäkronologisuus ja minäkertojan käyttäminen mahdollistavat taustojen annostelun lukijalle pikkuhiljaa. Kertojaa voi pitää jokseenkin epäluotettavana, sillä vasta lopussa paljastuvat Veran omat vahingolliset käyttäytymismallit ja mahdolliset syyt aviomiehen haluun vetäytyä takavasemmalle. Mitään ei kuitenkaan alleviivata tai puhkiselitetä. Loppu on hyvällä tavalla toiveikas, muttei siirappinen. Elämä helpottaa, kun oppii päästämään irti ja ymmärtää, ettei hylätyksi tulemisen kaavan tarvitse toistua ihmissuhteesta toiseen. Veran seurustelukuviot ja Pariisin reissut vetivät romaania välillä viihteellisempään suuntaan, mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin tyylikkäästi kasassa. Kutsu minut on taitavasti kirjoitettu, ajatuksia herättävä esikoinen.