Jorma Palo: ORAVASYNDROOMA tai Liisa Kulhia: ITSE TEOSSA

Liisa Kulhia: ITSE TEOSSA. 1984 Lehtimiehet Oy. 155-sivuinen nidottu kirja, lukematon, ehjä ja siisti, ei merkintöjä.

Itse teossa (1984) –teoksessaan Liisa Kulhia kuvaa hauskasti, paikoin purevasti mutta ilman kaunaa kamppailuaan virkamiesvaltaa vastaan. Liisa Kulhia ei tullut kansalliseksi kuuluisuudeksi poliittisten mielipiteiden, taustaryhmien painostuksen, julkisten puheenvuorojen tai suuren mainosmylläkän vuoksi. Liisa Kulhia teki sen itse! Hän palautti veronmaksajille kadonneen miljoonan. Hän pani firmat maksamaan vuokransa tonteista, joista oli unohdettu periä vuokraa yhteiskunnalle. Hän on paljastanut selviä huijauksia yhteisillä varoilla. Hän on pannut virkakoneistoon vauhtia ja virkamiehet työhön. Tämän kaiken Liisa Kulhia on tehnyt itse ja yksin, alun perin yksityisenä kansalaisena ja veronmaksajana. Miten häneen on suhtauduttu virastoissa, kun hän on osoittanut selviä väärinkäytöksiä? Miten yhteiskunta, erityisesti päätöksentekijät ovat palkinneet hyväntekijänsä? Kirjassa asiat sanotaan selvästi ja selkeästi. Liisa Kulhia ei pakene lakikielen hämäryyteen eikä virkakoneiston taakse, vaan kertoo miten asiat olivat ja monin paikoin ovat yhä.

Aune-Liisa Kulhia (o.s. Hällfors, 1925 Helsinki – 1993 Helsinki) oli kansanedustaja, kunnallispoliitikko ja kansalaisaktivisti. Kansanedustajaksi hänet valittiin 1983 Suomen keskustan listoilta, mutta hän erosi keskustan eduskuntaryhmästä 1985 ja perusti oman yhden hengen eduskuntaryhmänsä. Hän toimi jäsenenä lakivaliokunnassa, suuressa valiokunnassa ja talousvaliokunnassa.

Liisa Kulhia tuli kuuluisaksi 1970-luvulla armottomana "rötösherrojen" vihollisena. Hän taisteli muun muassa Helsingin metron rakentamista vastaan ja toi julkisuuteen metroon liittyneet taloussotkut. Hän pyrki lisäämään yksityisen henkilön vaikutusmahdollisuuksia kunnallisessa byrokratiassa ja päätöksenteossa. Hänet nimettiin Helsingin kaupungin tilintarkastajaksi 1981. Tilintarkastajan ominaisuudessa Kulhia katsoi 1982, että metron laitteiden tilauslaskelmista paljastuneet miljoonien markkojen virheet tehtiin tahallaan, yhden laitetoimittajan suosimiseksi. Toiminnastaan Liisa Kulhia sai Naistoimittajien yhdistyksen Vuoden kellokas –palkinnon 1978 ja Aleksis Kiven Seuran myöntämän Eskon puumerkin 1979. Liisa Kulhia julkaisi muistelmateoksen Itse teossa (1984).

2. Jorma Palo: ORAVASYNDROOMA: RIKOLLISTA RAHAA PÖYHIMÄSSÄ. 2003 WSOY. 185-sivuinen nidottu kirja, lukematon, täysin ehjä ja siisti, ei merkintöjä.

Oravasyndrooma: Rikollista rahaa pöyhimässä (2003) -teoksessaan emeritus-professori Jorma Palo kuvaa ja arvioi ajankohtaista lääketiedettäkin sivuavaa ilmiötä. Kun Turun käräjäoikeudessa alkoi oikeudenkäynti emeritusprofessori Urpo Rinnettä vastaan, yleisön joukossa istui hänen kollegansa Jorma Palo. Mitä Rinne oli tehnyt ja miksi? Uteliaisuuden ymmärtää, sillä miehet ovat ikätovereita ja hoitaneet kumpikin neurologian professorin ja ylilääkärin virkoja sekä tehneet tieteellistä yhteistyötä. Kävi kuitenkin ilmi, että Rinne oli siirtänyt tutkimusvaroja omille tileilleen. Eikä siinä kaikki. Vähän aiemmin toinen neurologikollega, professori Paavo Riekkinen oli tuomittu vankeuteen kavalluksista ja petoksista. Vankilaan joutui myös hänen lääkäripoikansa. Rinne sai vankeusrangaistuksen petoksista ja väärinkäytöksistä. Hän oli maksattanut satojen lääkekokeilupotilaiden kulut sairaalalla ja pitänyt itse niihin tarkoitetut varat. Hänen kahta lääkäripoikaansa sakotettiin veropetoksista. Rikosten laatu selvisi oikeudenkäynneissä, mutta eivät syyt, joita Palo nimittää oravasyndroomaksi. Mainitut kollegat ovat hänestä kuin oravia, jotka hamstraavat käpyjä piiloihinsa. Vaikka nyt on kyse toisenlaisista rikoksista kuin tekijän edellisessä, surmatöistä kertovasssa Bodomin arvoitus -teoksessa, molemmat perustuvat tositapahtumiin. Rikoskirjallisuudessa se on valitettavan tavallista.

Jorma Palo (1936 Käkisalmi – 2006 Helsinki) oli neurologian professori, lääketieteen ja kirurgian tohtori sekä kirjailija. Hän toimi Helsingin yliopiston neurologian apulaisprofessorina 1975–1980 ja professorina 1980–2001, HYKSissä neurologian klinikan ylilääkärinä 1978–1994 ja HYKSin johtajaylilääkärinä 1990–1992 sekä Stakesin tutkimusprofessorina 1993–1994. Hän jäi eläkkeelle 2001. Jorma Palon ensimmäisiä teoksia ovat Vajaamielisyys (1969) ja Irma Kerppolan kanssa julkaistu Käymme lääkärissä (1974). Palo julkaisi paitsi useita lääketieteellisiä teoksia, oppikirjoja ja tietokirjoja, myös yhteiskunnallisia ja kaunokirjallisia teoksia: vankilaelämää tarkastelevan pamfletin Leipää, suolaa ja raikasta vettä (1972; Huutomerkki-sarja), yhdessä Leena-Maija Palon kanssa elämäkertateokset Selli 21: Vilho Huovisen elämä (1978) ja Sisar Aino (1980), omakohtaiset Mies joka ei ollut mistään kotoisin (1995) ja Irvistyksiä (2001) sekä lääketiedettä sivuavat Kun vallanpitäjät vilustuvat (2001) ja Oravasyndrooma: Rikollista rahaa pöyhimässä (2003); viimeisiksi jäivät Bodominjärven murhia käsittelevät Bodomin arvoitus (2003) ja Hans Assmannin arvoitus (2004; yhdessä entisen rikospoliisin Matti Paloaron kanssa), romaani Leikkikuolema (2005) sekä Nils Gustafsson ja Bodomin varjo (2006), joka julkaistiin muutama päivä Palon kuoleman jälkeen. Jorma Palo palkittiin mm. WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnolla 1995 sekä Suomen tietokirjailijoiden tunnustuspalkinnolla 1997. Hän oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana teoksellaan Suomalainen lääkärikirja (1994). Hän sai 1993 Vapaa-ajattelijain liiton Väinö Voipio -palkinnon humanistista etiikkaa esittelevistä kirjoistaan.

2. Jorma Palo: ORAVASYNDROOMA: RIKOLLISTA RAHAA PÖYHIMÄSSÄ. 2003 WSOY. 185-sivuinen nidottu kirja, lukematon, täysin ehjä ja siisti, ei merkintöjä.

Oravasyndrooma: Rikollista rahaa pöyhimässä (2003) -teoksessaan emeritus-professori Jorma Palo kuvaa ja arvioi ajankohtaista lääketiedettäkin sivuavaa ilmiötä. Kun Turun käräjäoikeudessa alkoi oikeudenkäynti emeritusprofessori Urpo Rinnettä vastaan, yleisön joukossa istui hänen kollegansa Jorma Palo. Mitä Rinne oli tehnyt ja miksi? Uteliaisuuden ymmärtää, sillä miehet ovat ikätovereita ja hoitaneet kumpikin neurologian professorin ja ylilääkärin virkoja sekä tehneet tieteellistä yhteistyötä. Kävi kuitenkin ilmi, että Rinne oli siirtänyt tutkimusvaroja omille tileilleen. Eikä siinä kaikki. Vähän aiemmin toinen neurologikollega, professori Paavo Riekkinen oli tuomittu vankeuteen kavalluksista ja petoksista. Vankilaan joutui myös hänen lääkäripoikansa. Rinne sai vankeusrangaistuksen petoksista ja väärinkäytöksistä. Hän oli maksattanut satojen lääkekokeilupotilaiden kulut sairaalalla ja pitänyt itse niihin tarkoitetut varat. Hänen kahta lääkäripoikaansa sakotettiin veropetoksista. Rikosten laatu selvisi oikeudenkäynneissä, mutta eivät syyt, joita Palo nimittää oravasyndroomaksi. Mainitut kollegat ovat hänestä kuin oravia, jotka hamstraavat käpyjä piiloihinsa. Vaikka nyt on kyse toisenlaisista rikoksista kuin tekijän edellisessä, surmatöistä kertovasssa Bodomin arvoitus -teoksessa, molemmat perustuvat tositapahtumiin. Rikoskirjallisuudessa se on valitettavan tavallista.

Jorma Palo (1936 Käkisalmi – 2006 Helsinki) oli neurologian professori, lääketieteen ja kirurgian tohtori sekä kirjailija. Hän toimi Helsingin yliopiston neurologian apulaisprofessorina 1975–1980 ja professorina 1980–2001, HYKSissä neurologian klinikan ylilääkärinä 1978–1994 ja HYKSin johtajaylilääkärinä 1990–1992 sekä Stakesin tutkimusprofessorina 1993–1994. Hän jäi eläkkeelle 2001. Jorma Palon ensimmäisiä teoksia ovat Vajaamielisyys (1969) ja Irma Kerppolan kanssa julkaistu Käymme lääkärissä (1974). Palo julkaisi paitsi useita lääketieteellisiä teoksia, oppikirjoja ja tietokirjoja, myös yhteiskunnallisia ja kaunokirjallisia teoksia: vankilaelämää tarkastelevan pamfletin Leipää, suolaa ja raikasta vettä (1972; Huutomerkki-sarja), yhdessä Leena-Maija Palon kanssa elämäkertateokset Selli 21: Vilho Huovisen elämä (1978) ja Sisar Aino (1980), omakohtaiset Mies joka ei ollut mistään kotoisin (1995) ja Irvistyksiä (2001) sekä lääketiedettä sivuavat Kun vallanpitäjät vilustuvat (2001) ja Oravasyndrooma: Rikollista rahaa pöyhimässä (2003); viimeisiksi jäivät Bodominjärven murhia käsittelevät Bodomin arvoitus (2003) ja Hans Assmannin arvoitus (2004; yhdessä entisen rikospoliisin Matti Paloaron kanssa), romaani Leikkikuolema (2005) sekä Nils Gustafsson ja Bodomin varjo (2006), joka julkaistiin muutama päivä Palon kuoleman jälkeen. Jorma Palo palkittiin mm. WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnolla 1995 sekä Suomen tietokirjailijoiden tunnustuspalkinnolla 1997. Hän oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana teoksellaan Suomalainen lääkärikirja (1994). Hän sai 1993 Vapaa-ajattelijain liiton Väinö Voipio -palkinnon humanistista etiikkaa esittelevistä kirjoistaan.