N. M. Amosov: AVOIN SYDÄN: VENÄLÄISEN KIRURGIN PÄIVÄKIRJA

N. M. Amosov: AVOIN SYDÄN: VENÄLÄISEN KIRURGIN PÄIVÄKIRJA. Suomentanut Antti Vahtera. 1967 Weilin+Göös. 254-sivuinen sidottu kirja, täysin ehjä ja siisti, kannen sisäpuolella alkuperäisen omistajan ex libris, ei merkintöjä, ei kansipaperia.

Avoin sydän: Venäläisen kirurgin päiväkirja (1967; alkuteos 1966) kirjansa johdannossa N. M. Amosov kertoo: ” (…) Omassa elämässäni oli eräs unohtumaton päivä muutama vuosi sitten, ja sinä päivänä aloitin päiväkirjani. Tai pikemminkin kirjoitin ensimmäisen katkelmani seuraavana aamuna, ja sitten hylkäsin kirjan pitkäksi aikaa. Sitten tuli toinen päivä noin kaksi vuotta myöhemmin, en tiedä ajankohtaa tarkoin, koska en päivännyt kumpaakaan katkelmaa, ja sitten kirjoitin jälleen, ja lopetin jälleen. Päiväkirjassani, mikäli sitä voidaan päiväkirjaksi sanoa, on siis vain kaksi katkelmaa, ja sanon niitä kernaasti Ensimmäiseksi päiväksi ja Toiseksi päiväksi (...)

(s. 9: Ensimmäinen päivä, luku Tamara; kirjan alku:) ”Ruumishuone. Vaatimaton pikku rakennus, joka sijaitsee instituuttimme puutarhan siimeksessä. Täällä on viihtyisää. Puiden kirkas vehreys. Kukkia. Tuntuu siltä, että Punahilkan olisi pitänyt kulkea tätä polkua. Ei. Täällä kuljetetaan ruumiita. Minä olen lääkäri. Menen suorittamaan ruumiinavausta. Eilen muuan pikkutyttö kuoli leikkauksen aikana. Hänellä oli vaikea synnynnäinen sydänvika, ja me leikkasimme, pysähdyttäen hänen sydämensä, ja käyttäen verenkiertokonettamme. Se on uutta tekniikkaa. Lehtimiehet kuvaavat sitä katkonaisesti: Kuoleva lapsi… sydämen toiminta keskeytetään… kone alkaa toimia… kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä minuuttia… sankarillinen kamppailu… hiki karpaloi lääkärin otsalla… Kaikki hyvin! Kirurgi, lopen uupunut mutta onnellinen, kertoo odottaville vanhemmille, että heidän lapsensa on pelastettu. Kahden viikon kuluttua poika jo pelaa jalkapalloa.”

(s. 105: Toinen päivä, luku Työryhmäni:) ”Lopulta astun leikkaussaliin. Ensimmäiset viillot on jo tehty ja kylkiluu katkaistu. Vuotavat verisuonet suljetaan järjestelmällisesti polton avulla. Minut puetaan leikkauskaapuun ja naamariin. Asetun Maria Vasiljevnan rinnalle. Täällä ei ole paljonkaan työskentelytilaa neljälle kirurgille ja hoitajattarelle, jotka kaikki ahtautuvat avatun rintakehän ääreen. ”Läpät?” Vain myöntävä nyökkäys. Sanat ovat tarpeettomia. Näen ne Marinan pöydällä, kolme erikokoista kappaletta, joista voi valita sopivimman. Leikkaan lihakset auki ja saan keuhkopussin näkyviini. Tietysti! Yllätykset alkavat. Keuhko näyttää olevan lujasti kiinni rintakehän seinämässä. Sepä harmi: meillä on tänään vähän aikaa, potilaan yleistila edellyttää mahdollisimman nopeaa toimintaa. Mutta en voi muuta kuin yrittää pitää mieleni tyynenä.”

(s. 158-159: Toinen päivä, luku Dima, Lenja, Oksana, Maria Vasiljevna:) ”Niin, kommunismi. Olen ollut Amerikassa, käynyt heidän sairaaloissaan. Sikäläiset lääkärit työskentelevät aamusta iltamyöhään, ja luullakseni he tuntevat myötätuntoa potilaitaan kohtaan. Kuten mekin. Mutta ei, ei aivan. En unohda milloinkaan erästä tapahtumaa, jonka kerran näin lasin läpi, samanlaisen lasin kuin meillä. Kyseessä oli sangen vaikea leikkaus, jossa käytettiin keinotekoista verenkiertoa, sangen monimutkainen, sangen hankala. Potilas oli yhä huoneessa, henkitoreissaan. Ja kirurgit ja nukutuslääkärit olivat kerääntyneet nurkkaan neuvottelemaan, he puhuivat matalalla äänellä ja kirjoittivat jotakin paperinpalalle. Kysyin tulkilta, sangen miellyttävältä mieheltä, mitä he tekivät. Mikrofoni oli yhä kytkettynä, ja hän kuunteli kuulokkeillaan. ”He jakavat leikkauspalkkiota.” Mieltäni etoi. En halunnut enää katsella heitä. Sanon sen tulkille, en voinut hillitä itseäni, mutta hän oli hämmästynyt. ”Mutta eivätkö he ole ansainneet näitä rahoja rehellisesti?” Mitä saatoinkaan vastata? Olisiko tämä mahdollista meillä? Ei. Neljäkymmentä vuotta eivät ole kuluneet hukkaan. Tosin tulos olisi voinut olla parempi, ja meidän täytyy tehdä parhaamme kohentaaksemme sitä alinomaa.”