The Last Picture Show DVD UK

Brittijulkaisu - suomenkieliset tekstit

Ellen Burstyn, Larry McMurtry, John Hillerman, Sam Bottoms, Sharon Taggart, Randy Quaid, Stephen Friedman, Robert Surtees, Noble Willingham, Timothy Bottoms, Cloris Leachman, Peter Bogdanovich, Donn Cambern, Ben Johnson, Eileen Brennan, Cybill Shepherd, Jeff Bridges, Clu Gulager

Larry McMurtyn romaaniin perustuva The Last Picture Show on enemmän katkera kuin katkeransuloinen draama varttumisesta ja lakkaamisesta pölyisessä Anarenen kaupungissa Teksasissa vuosina 1951-52. Se kuvattiin epätavallisen mustavalkoisena, kun muu Hollywood oli menossa psykedeeliseksi vuonna 1971, ja se on mielenkiintoinen kontrasti amerikkalaisen graffitin rock 'n' roll -nostalgiaan (elokuvat jakavat avainhetken, jossa kaupungista lähtevä poika antaa arvokkaan autoa kotona oleskelevalle ystävälleen ja molemmat viittaavat vinosti Vietnamiin). Se vierailee lähimenneisyydessä, joka on jo nostalginen sankarilliselle länsimaiselle aikakaudelle ja huomaa, että kaikki mikä oli ihanaa, on jo mennyt näiden teini-ikäisten aikaan. Itsetutkiskelu Timothy Bottoms ja eroava Jeff Bridges ovat koulun häviävän jalkapallojoukkueen parhaita ystäviä ja tukijoita. Cybill Shepherd on blondi teinikuningatar, joka levittää viattomasti kaaosta jättäen pitkäaikaisen poikaystävänsä Bridgesin juoksemaan rikkaamman ja nopeamman sarjan kanssa. Hän varastaa Bottomsin pois vanhemmalta naimisissa olevalta naiselta (Cloris Leachman), mikä saa aikaan ilkeän erimielisyyden Bottomsin ja Bridgesin välillä. Kun lapset juoksevat välinpitämättömästi, kaupungin vanhempi sukupolvi muistelee omia hurjempia päiviään ja ihmettelee, kuinka heistä tuli niin onnettomia. Ben Johnson, Oscar-palkitussa muodossa, on "Sam the Lion", viisas vanha cowboy, joka johtaa elokuvataloa ja biljardisalia. Hän pohtii kauan sitten jatkunutta suhdettaan Shepherdin kiihkeän äidin (Ellen Burstyn) kanssa, joka tällä hetkellä heittäytyy jämäkän öljymiestalon (Clu Gulager) kimppuun. Pohjimmiltaan saippuaa, mutta ohjaaja Peter Bogdanovich esittää sen John Ford -tyylisenä "rajojen sulkemisena" westerninä, jossa on rumia ja kauniita kuvia lännestä, joka on vaihtanut karjaa öljyyn, mutta ei onnistunut rikastamaan sitä. Hän kerrostelee mieleenpainuvia pätkiä Hank Williamsista viheltävien tuulien ja vinkuvien paikallisten keskuudessa. Sen viimeisessä näytöksessä on ehkä liikaa tragediaa, eikä kyyneleitä voi käsitellä todellisella marttyyrikuolemalla, mutta se antaa tunnusomaisen katumuksen, "mikään ei ole ollut oikein sen jälkeen, kun Sam leijona kuoli".