Bram Stokerin Dracula 2DVD ohj. Francis Ford Coppola

Kynsin hampain tarinan kimpussa

Maailmamme eri kolkissa syntyneet kertomukset vertaimevistä kalmoista ovat runsaudessaan ja monimuotoisuudessaan kiehtovia. Sen vuoksi onkin valitettavaa että yleinen käsityksemme vampyyrimytologiasta perustuu vain ja ainoastaan eri asteisiin variaatioihin eurooppalaisesta siniverisestä herrasmiestä. Erityisesti elokuvateollisuus on adoptoinut Bram Stokerin luoman aristokraattivampyyrin kauhuelokuvan kantakalustoksi. Kulmahampaiden liikakasvusta kärsivät kreivit ilmaantuivat pelottelemaan katsojia valkokangasmörköjen ensimmäisessä hyökyaallossa. Ensimmäisen puraisunsa jälkeen, Dracula ja hänen perillisensä ovat vaivanneet erityisesti kauniimpaa sukupuolta monentasoisissa veri-imurielokuvissa, tunnetuimpana Hammer-yhtiön Dracula-sarja. Kerta toisensa jälkeen iso D onkin yrittänyt maailmanvalloitusta - kohdaten lopulta vain kuoleman jälkeisen kuolemansa.

Stokerin perikunnan huoli vuoden 1987 klassikon mahdollisesta riistohyödyntämisestä vaikeutti alusta asti monen Draculan tuomista siinä alkuperäisessä muodossaan valkokankaalle. Edes tarinan varhainen kosmeettinen slitisointi ei estänyt tekijänoikeussyytteitä, mm. vampyyrielokuvan suureksi suunnannäyttäjäksi ristitty Murnaun Nosferatu, eine Symphonie des Grauensin (1922) kelat määrättiin tuhottavaksi Brittein saarilla. Onneksi kuitenkin klassikoksi jälkipolvien nostama elokuva kesti siihen kohdistetut tuhoamisyritykset ja on vielä tänäkin päivänä ihailtavissa.

Perikunnan huoli romaanin rosvoamisesta ties minkälaisiin tekeleisiin oli kuitenkin ymmärrettävä. Vain pikainen katsaus viimevuosisadan vampyyritarjontaan osoittaa, että Murnaun elokuva oli yksi harvoista taidokkaasti teeman piirissä liikkuneista elokuvista. Veren lisäksi muutkin kehon eritteet ovat valuneet valkokankaalla vampyyrien piikkiin, mm. hardcore vierailullaan naaras D:t imuuttivat muutakin kuin kaulaa ja uros-D:t hoitivat puolestaan paalutuksen... Monen surkuhupaisan kyhäelmän jälkeen veteraaniohjaaja Francis Ford Coppolan tarttuminen aiheeseen olikin lopulta tervetullut yllätys.

Bram Stokerin Dracula pyrkii jo nimellään osoittamaan katsojalle, että ohjaajan aikeena on ollut tehdä se oikea, kirjalle uskollinen kunnianosoitus vuoden 1897 menestysromaanista. Samaa keinoahan muuten käytettiin vuoden 1994 Coppolan tuottamassa ja Kenneth Branaghin ohjaamassa Frankenstein-elokuvassa. Toinen syy kirjailijan nimen lisäämiseen elokuvan nimeen oli se, ettei tuotantoyhtiö omistanut oikeuksia pelkkään Draculaan. Coppolan kolme Oscariakin kahmineessa versiossa, ensimmäistä kertaa alkuperäisen tarinan koko henkilögalleria on esillä nimekkäällä näyttelijäkaartilla. Päärooleissa ovat Keanu Reeves tarinan sankarina Jonathan Harkerina, Winona Ryder Harkerin puolisona, Anthony Hopkins vanhana viisaana professori van Helsinginä ja Gary Oldman on perinyt Christopher Leen hampaat ja englannin murtamisen. Kauhuromaanin henkilögallerian läysilukuiseksi valkokankaalla täydentävät Richard E. Grant (Seward), Cary Elwes (Holmwood), Bill Campbell (Morris), Sadie Frost (Lucy) ja Tom Waits (Reinfield). Koko henkilögallerian tuominen valkokankaalle aiheutti ongelmia: monissa elokuvan aikalaisarvioinneissa kritiikkiä sai osakseen se, että osa kertomuksen hahmoista jää hyvinkin pinnallisiksi.

Vampyyrikreivin ja viktoriaanisten englantilaisten taistelu elämästä, kuolemasta ja kuoleman jälkeisestä on sen verran tuttu tarina, että sitä on turha lähteä toistamaan kaikkine kohtauksineen. Lyhykäisyydessään juoni voidaan kiteyttää transylvanialaisen demonin pyrkimykseksi laajentaa metsästysmaitaan Brittein saarelle. Bram Stokerin Dracula on uskollinen alkuperäistarinalle niin nimellään, henkilögalleriallaan kuin kohtauksillaankin. Ensimmäistä kertaa valkokankaalla nähdään mm. kohtauksia, jotka ovat loistaneet poissaolollaan aiemmista valkokangasversioista. Esimerkiksi kreivi D:n konttaaminen linnansa seinää myöten alas on kohtaus, jota aiemmin ei ole katsojalle syystä tai toisesta esitetty.

Yksittäiset kohtaukset ovat kuitenkin vain kosmeettinen lisä Coppolan versioon, huomattavasti kiintoisampi on ohjaajan pitäytyminen romaanin kerrontaformaatissa. Stoker itse kirjoitti romaaninsa kokoelmaksi henkilöidensä kirjoittamia päiväkirjaotteita, työraportteja ja sanomalehtiuutisia. Myös Bram Stokerin Draculan katkovat eri käsistä lähteneet näkökulmat kertomukseen. "Alkuperäiskäsikirjoituksen" kerronan muoto asettaa ohjaajalle runsaasti haasteita, mutta veteraaniohjaaja Coppola onnistuu tyylitellyillä leikkauksilla siirtymään kohtauksista ja kertojaäänestä toiseen - erityisesti tarinan alkuosassa leikkaukset ovat loistavia - ja onnistuu luomaan tarinaan siten erilaisia näkökulmia.

Coppolan elokuva on sangen kaunista katsottavaa. Erityisesti elokuvan alkuosassa käytävä vierailu 1800-luvun lopulla tunnetun Euroopan rajamaille tarjoaa tilaisuuden ihailla maisemia väkevällä kerronnalla ryyditettynä. Yksi piirre Bram Stokerin Draculassa kuitenkin estää elokuvan nostamisen mestariteokseksi. Coppola ei tyydy ainoastaan ohjaamaan käsikirjoituksen mukaan vaan syventää tarinaa prologilla historiallisen kreivin fiktiohahmoon. Mutta sen tehdessään hän etenee sangen heikoille jäille. Romaanin ja elokuvan ulkoiset puitteet ja henkilöt käyvät toki yksi yhteen, mutta elokuvaversio poikkeaa Coppolan lisäyksien ansiosta kantavalta voimaltaan. Bram Stokerin romaani kertoo himosta, eikä kuten Coppola haluaa esittää, rakkaudesta, joka ei koskaan kuole.

Romaanissa vampyyriherra tyydyttää pelkästään eloonjäämisviettiään juomalla elinnesteet naisista, kun taas Coppolan ohjaamaan ympätty ajat ylittävä rakkaustarina Draculan ja Mina Harkerissa uudestisyntyneen morsiamen välillä on vaikkakin toimiva silti turha lisäys mestariromaaniin. Elokuva olisi todennäköisesti toiminut vieläkin paremmin ilman näitä lisäyksiä.

DVD / kuva: 16:9 Anamorfinen Widescreen 1.85:1; ääni: Dolby Digital 5.1 ja Dolby Digital 2.0; tekstitetty (elokuvaa voi katsoa ilman tekstitystä).