Gösta Ågren - Tääl & Tähän runokirjat

Gösta Ågren - Tääl & Tähän runokirjat

Finlandia-vaellukseni tiimoilta olen jälleen saanut maistaa palasen kotimaista runollisuutta, tällä kertaa käännettyä sellaista. Harmittaa, että ruotsinkielen ymmärrykseni ei yllä runollisiin mittoihin – ei varsinkaan niihin. No, uskoni Caj Westerbergin suomennoksia kohtaan on vahva.

Viisi ensimmäistä Finlandia-voittajaa olen nyt lukenut, kolme niistä runoja. Kovin tuntuu siis olevan runollista tämä kirjallisuuspalkintomme alkutaipale. Hyvä näin, en pane vastaan. En varsinkaan nyt, kun olen lukenut tuotoksen, jonka on kirjoittanut Runoilija, runoilija isolla R-kirjaimella.

Tuottoisan ja tähän mennessä lähes kuusi vuosikymmentä jatkuneen runoilija-prosaistin uran tehneen Gösta Ågrenin läsnäolon voi miltei aistia huoneessa hänen runojaan lukiessaan. Runoissaan, jotka rakentuvat pitkälti olemassaolomme peruskysymyksille hän tuo vahvasti esiin runoilija-minänsä, menneisyytensä. Kaksi runoa kirjoitin hänestä, / ennen kuin olin vielä oppinut tämän / työn, joka on puhumista siten, / ettei telkeä sanomistaan / lukkojen taa, vaan avaa / sen päin kaikkea, mikä on sanatonna / sanoissa. //

Syntymä ja kuolema, ruumis ja sielu, pimeys ja valo, kahleet ja vapaus, olemassaolo ja olemattomuus; näille vastakkainasetteluille kokoelma mielestäni pitkälti rakentuu. Sen lukeminen ei ole helppoa, itse en saanut kaikista runoista tolkkua, vaikka yrittämästäni yritin. Mutta eihän niin kuuluisikaan olla, tämä lienee runouden ydin; kun ymmärtää, että ei ymmärrä, niin ymmärtää. Kun hiljaisuus alkaa / painostaa / on puhuttava; muuten / se lakkaa. Tuossa eräs esimerkki, “Neuvo”, jota kokoelmaa lukiessani pähkäilin – hetken jos toisenkin.

Mutta kuten sanottua Ågrenin runot eivät ole ainoastaan arvoituksellisia sanaleikkejä. Kokoelman taustalla sykkii elävä ja varsin tunteiden täyteinen sydän. Sydän joka on kahlittu ruumiiseen, makaa sellissäään, sydän joka on neuvoton; joka haluaisi olla vapaa, mutta vapautta ei ole, joka etsii, mutta löytää vain itse elämän. Ja eläminen taas on sitä “ettei kaiken aikaa elä”. Näin ollen runojen taustalta löytyy se suuren suuri kysymys: mitä tämä kaikki on, elämä ja todellisuus?

Vaikka kuolemalla onkin runoissa merkittävä rooli, se ei laske kokoelman ylle synkkää tai ahdistavaa viittaa. Kuoleminen on voitto, joka vaatii / pitkäaikaisen taistelun. // Kuolema vapauttaa, tunteiden myrsky laantuu. Valmiiksi rakentamattoman talon rauniot sortuvat, niiden on annettava sortua, löytyy rauha ja hiljaisuus. Tätäkään aspektia Ågrenin runoudessa ei toki pidä ymmärtää liian yksioikoisesti. Runot eivät ole sävyltään kuolemaa kaipaavia, ei tuolloin 50-vuotias runoilija suinkaan tunnu kuolemaa odottavan. Häntä lukiessa kuolemasta tulee luonnollinen osa elämää, luonnollinen osa tätä kaikkea.

Mitä tämä kaikki sitten on, siihen Ågrenia lukiessa ei löydä vastausta. Arvoituksia, suuria arvoituksia. Lukekaa – ajatelkaa. Suosittelen.

Gösta Ågren: Tääl
"Hän etsii elämässään, mutta löytää vain elämänsä..."

Rantapohjalainen runoilija Gösta Ågren julkaisi vuonna 1989 runokokoelman Jär/Tääl, joka meni ja voitti Finlandia-palkinnon. Ilmeisesti jossain arviossa olleen runonpätkän innoittamana ostin kirjan (ja sen jälkeen viisi muutakin Ågrenia).

Dialektikko kun on, Ågren leikittelee samoilla paradokseilla kuin lempparirunoilijani Claes Andersson. Ågrenilla vastakkaisuudet ovat voimakkaampia; hän ikäänkuin veistelee kirveellä, Anderssonilla se on hiukan hienosyisempää ja monipuolisempaa.

Mutta kyllä minä tuosta Tääl-kokoelmastakin pidin. Kuten runosta "Nielu":

"On runoja, jotka ovat
niin suuria ja syviä ettei kukaan
osaa niitä kirjoittaa. Todistus 
niiden olemassaolosta
on se, että niitä ei
ole kirjoitettu. Me
haromme muuria, jonka taakse 
ne kätkeytyvät, mutta emme löydä
aukkoa valkoisesta paperista..."

Tai "Voima":

"Jos voima on sitä ettei koskaan
luhistu vaan aina
kamppailee, voima on
suuri taakka, joka vaatii
suurta voimaa."

Mahtavaa!

En oikein tiedä, miksi nimenomaan runoudessa minua viehättävät nuo paradoksit. Asioiden näennäisellä yhteensovittamattomuudella saa tuotua esille jotain salattua - minun mielestänihän ihmisen maailma kun ei ole pelkästään matemaattis-luonnontieteellinen, vaan ensi sijassa taiteellis-humanistis-uskonnollinen, tai jotain sinnepäin. Ehkä tuollainen näennäinen epämääräisyys tai ristiriitaisuus paljastaa todellisuudesta jotain olennaisempaa kuin sinänsä selkeä, mutta ah niin pettävä ja suppea fysikaalinen kaavamaisuus:

"...Kamera
kuitenkin valehtelee niin kuin kaikki, jotka eivät
sano muuta kuin
totuuden..."

Tosin hiukan minua sieppaa, että poliittis-uskonnollisista mielipiteistäni huolimatta runoudessa symppaan juuri noita marxilais-agnostikkoja. Mutta minkäs mahdat... Toisaalta Anderssonin mainostama ateismi vähintäänkin rakoilee, ja Ågrenilla metafyysisyys on vieläkin lähempänä:

"Ehkä 
emme ole se nimi,
jonka kirjoitamme, vaan
nimetön käsi,
joka tarttuu kynään"

Ja vaikka kuinka krouvia on välillä hänen kielensä, on se myös kaunista, kuten runossa "Isoäiti":

"...Niin
hän opetti heille sovituksen,
ja he jättivät hänet
ja katosivat tulevaisuuden
siintävään ihmisjoukkoon,
matkalle muistojensa luo"

Olipa mukava napata hyllystä tuo kirja taas käteen ja selailla, maistella tiiviitä säkeitä. Voi jestas, että hyvä runous on sitten nautinnollista (Wrightin pianonsoiton soidessa taustalla...)

Ja lopuksi pätkä runosta "Äidinäidinäiti":

"Äiti, minä kaipaan kotiin
tähän taloon, jossa asun,
ja tähän lyhyeen syyspäivään,
jonka elän."