”Edessämme näemme kaupungin hahmon. Tarkastelemme maisemaa yötaivaalla liitävän linnun silmin.” Näin alkaa Pimeän jälkeen (Tammi, 2020), Haruki Murakamin vuonna 2004 julkaistu ja viime syksynä suomennettu teos.

Teoksen kaikkitietävän kertojan kamerasilmä sukeltaa neonvalaistuille Tokion kaduille ja sisälle Denny’s-ketjuravintolaan. Siellä istuu nuori tyttö lukemassa kirjaa. Pian häntä lähestyy soitinkassia kantava nuorimies. Mies puhuttelee tyttöä ja tuntuu tietävän tämän nimen.

Murakami kuljettaa lukijan yhden yön halki, rinnakkaisten henkilöiden kautta. Eri on vajonnut ikiuneen, nukkuen mystisesti yötä päivää. Hänen sisarensa Mari kuluttaa aikaansa yökahviloissa. Jazzmuusikko Takahashi harjoittelee lähirakennuksen kellarissa bändinsä kanssa.

Maria lähestyy nainen, joka pyörittää tuntihotellia eli japanilaisittain ”love hotelia”. Hän on kuullut Takahashilta, että Mari opiskelee kiinaa, ja pyytää tätä tulkkaamaan pulaan joutunutta kiinalaisprostituoitua. Kaiken aikaa Eri jatkaa mystistä untaan, kunnes huoneen televisio menee itsestään päälle ja outoja asioita alkaa tapahtua.

Metafysiikkaa

Murakamille ominainen arkisten asioiden tarkka kuvaaminen ja niistä keskustelu yhtyy romaanissa metafyysisiin tapahtumiin. Eri ja Takahashi juttelevat häkkikanoista, musiikista, viimeisistä junista kotiin. Välillä poiketaan 7-11:ssä – mikäpä olisi japanilaisempaa kuin konbini eli convenience store.

Öisen Tokion kuvaus herättää kaupungin eloon lukijan mielessä. Onko hän tuo kaikkinäkevä silmä, kuin yön halki liikkuva kamera?

Murakamin aiempiin, tarinavetoisiin romaaneihin, joilla on selkeä päähenkilö jota lukija seuraa, Pimeän jälkeen on runollisempi, novellimaisempi ja impressionistisempi. Selkeää tarinajatkumoa ei ole vaan romaani tuntuu olevan rakennettu Murakamin aiempien teosten paikkojen kuvauksista ja henkilöiden välisistä intensiivisistä kohtaamisista ja keskusteluista.

Väliinputoaja

Haruki Murakami (s. 1949) on jollain lailla kirjallisuusluokitusten väliinputoaja. Hän on suunnattoman suosittu kotimaassaan Japanissa, etenkin romaanistaan Norwegian Wood (1987) alkaen, josta tuli sukupolviromaani nuorille aikuisille 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa.

Murakamille povataan ja odotetaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa joka syksy ja joka syksy petytään. Se, miksi Nobel kiertää Murakamin, on ymmärrettävää: hän on tietyllä tapaa hyvin epäyhteiskunnallinen kirjailija, eikä hänen romaaneistaan – lukuun ottamatta reportaasinomaista After the Quakea (2000), joka kuvaa Koben vuoden 1995 maanjäristystä ja Aum Shinrikyun kaasuhyökkäyksen kokeneiden haastatteluille pohjaavaa reportaasia – löydy yhteiskunnallista ahdinkoa.