Heidi Liehu - Mitä ei ollut
Kuvaus
WSOY
1.p. 1991
Uudenveroinen
Ei merkintöjä
netistä:
Väiteltyään 22-vuotiaana Suomen nuorimmaksi filosofian tohtoriksi Heidi Liehu (s. 1967) julkaisi rivakkaan tahtiin niin ilmaisultaan kuin teemoiltaankin vuolaina polveilevat runokokoelmat Meillä on silmät (1990), Mitä ei ollut (1991) ja Lumoava selli (1992).
Liehun lyriikkaa leimaa jännite ”kuuman” intohimon ja ”viileän” älyllisyyden välillä. Esikoisessaan Liehu kirjoittaa: ”Tämä uusi rytmi, / kuin kyyt nytkyisivät vasten kantoja, / rullalla / sihisten / mutta unohtuneina. / Nämä kuviot yhdistävät aistini; / korvani tunkeilevat jo silmiini asti / niitä on monta / monta meren reunaa / heilureina / väreinä / valopaljetteina / paljaina vasten luomieni aseetonta sisäpintaa. / En enää näe merkkejä sisällöistä, / se ei ole enää pelkkä kani tai ankka”.
Kiivaasti hakkaava rytmi ja silmiin tunkevat kyyt liudentuvat lähes huomaamattomasti kielitieteelliseksi pohdinnaksi, joka ei kuitenkaan syö edeltävien kuvien tehoa. Liehu tulee osoittaneeksi, kuten monissa muissakin runoissaan, ettei etäisyyden otto automaattisesti neutralisoi. Huumautua voi yhtälailla tietoisuuden kuin aistienkin voimakkuudesta – ja olisiko jopa niin, ettei edes rakkauden tarvitse olla pelkästään sokeaa…
Niin tai näin, Liehun vahvuuksiin kuuluu sekä tieteen että taiteen tekijälle arvokas kyky nähdä arvaamattomia ja silti itsestään selviltä tuntuvia yhteyksiä. Anna-lehdelle vuonna 2000 antamassaan haastattelussa Liehu valaisee lyyristäkin ajatteluaan: ”Meditointi ja intohimo ovat saman sukuisia asioita – molemmissa on tietyssä mielessä kyse itsensä kadottamisesta, ja kuitenkin niistä molemmista saa valtavan energian. Aivotutkimusten mukaan Intian joogien aivokäyrät ovat samanlaisia kuin ihmisellä silloin, kun hän saa orgasmin. Sama aivosähköinen muutos tapahtuu voimakkaassa luovuudentilassa – ulkoiset huolet menettävät merkityksensä.”
Liehun lyriikan tunnusmerkkejä on myös mikroskoopin ja kaukoputken takaisten maailmojen läsnäolo. Runot sijoittuvat paitsi Helsinkiin tai vaikkapa Pariisin myös maailmankaikkeuteen, joka kuhisee elämää niin maassa, meressä kuin taivaassakin. Rakkaus Pariisissa -romaanin (2000) tavoin rakkauden pääkaupunkiin sijoittuvassa Pitkissä hyvästeissä (1995) avaruuksia syleilevät motiivit rinnastuvat verevään rakkauslyriikkaan. ”Koko kehollani saat pitää minua aloillani / etten hajoaisi galakseihin, / rakastan niin sinua”, Liehu esimerkiksi kirjoittaa.
