Herätysliike kahden kulttuurin rajalla : lestadiolaisuus...

Mauri Kinnunen : Herätysliike kahden kulttuurin rajalla : lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939

Erinomaisessa kunnossa oleva harvinainen kirja.

Nide, 589 sivua.

Teos kertoo uskonliikkeen kehityksestä ja vaikutuksesta alueella 1800-luvun lopulta aina toisen maailmansodan alkuun saakka. Kirja tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman lestadiolaisuuden vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin tuona aikakautena. Lisäksi se avaa ikkunan Karjalan kiehtovaan kulttuuriin ja perinteisiin.

Kirjoittaja on lappeenrantalainen lehtori ja filosofian tohtori. Kinnusen väitöskirja "Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa vuosina 1870–1939" tarkastettiin vuonna 2004. Lestadiolaisuuden lisäksi Kinnusen mielenkiinnon kohteina ovat paikallishistoria sekä amerikansuomalaisten historia ja kulttuuuri.

Lestadiolaisuus on arvokonservatiivinen, pietistis- ja herrnhutilaisvaikutteinen 1800-luvun puolivälissä syntynyt enimmäkseen luterilaisten kirkkojen sisällä toimiva herätysliike. Lestadiolaisuuden suurimpana suuntana on vanhoillislestadiolaisuus. Puhekielessä lestadiolaisuudella tarkoitetaan usein vain vanhoillislestadiolaisuutta. Liikkeen muut suunnat ovat paljon pienempiä, näistä suurimmat ovat esikoislestadiolaisuus ja rauhansanalaisuus. Lestadiolaisuuden eri suuntauksilla on kannattajia pääasiassa Suomessa, Norjassa, Pohjois-Amerikassa, Ruotsissa, Venäjällä ja Virossa. Pienempiä ryhmiä on muun muassa Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Keski-Euroopassa. Lestadiolaisuus on nimetty sitä levittäneen kirkkoherran Lars Levi Laestadiuksen mukaan.

Lestadiolaisuus on Pohjoismaiden suurin kirkollinen herätysliike.[1] Se toimii Pohjoismaissa evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Se on myös laajimmalle levinnyt Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike.[2] Lestadiolaiset tekevät lähetystyötä 23 maassa. Lestadiolaisuus ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuus on suomalaisten keskuudessa tunnetuin kaikista herätysliikkeistä. Tutkimuksen mukaan noin kolme neljäsosaa suomalaisista tuntee nimeltä lestadiolaisuuden.[3]

Perinteistä kannatusaluetta Suomessa ovat Lappi, Pohjanmaa, Koillismaa ja Etelä-Suomi.[32][33] Joni Valkila arvioi lestadiolaisia olevan Suomessa noin 100 000.[34] Ryhmistä vanhoillislestadiolaisuus on laajimmalle levinnyt. Sillä on Suomessa 198 rauhanyhdistystä eri puolilla maata.[35] Esikoislestadiolaisuus on keskittynyt Suomessa lähinnä Etelä-Suomen kaupunkeihin ja sillä on 23 rukoushuonetta.[36] Uusheräys on hajaantunut ympäri maata ja sillä on parikymmentä paikallisyhdistystä.[37] Rauhansanalaisuuden toiminta painottuu Keski-Pohjanmaalle ja Tornionjokilaaksoon. Sillä on 21 paikallisyhdistystä.[38] Vuonna 2003 vanhoillislestadiolaisilla oli toimintaa 67 % seurakunnassa Suomessa, Rauhan sanalla 15 % seurakunnista, esikoislestadiolaisilla 20 % seurakunnista ja Uusheräyksellä 8 % seurakunnista.[39]

Kukin lestadiolaisuuden suunta järjestää kesäisin kesäseurat. Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma suviseurat on vanhoillislestadiolaisuuden vuotuinen pääjuhla.[40] He järjestävät suviseurojen jälkeen myös opistoseurat Jämsässä, Ranualla ja Reisjärvellä. Muiden suuntien pääseurat ovat nimeltään juhannusseurat (esikoislestadiolaiset), kesäseurat (Uusheräys) ja suvijuhlat (Rauhan sana). Suomen esikoislestadiolaiset järjestävät vuosittain valtakunnalliset juhannusseurat Lahdessa. Myös muut suunnat järjestävät juhannusseuroja. Kansainvälisesti esikoislestadiolaisten merkittävin tapahtuma on Jällivaarassa järjestettävät joulukokoukset.

Herätysliike tarkoittaa kristillistä liikettä, joka on syntynyt herätyksen seurauksena. Herätysliikkeitä esiintyy ensisijaisesti protestanttisissa kirkoissa ja niiden tarkoituksena on elvyttää jäsentensä hengellistä tilaa sekä levittää aktiivisesti hengellistä sanomaa. Nykymuotoiset herätysliikkeet ovat kehittyneet 1500–1700-lukujen aikana anabaptismin, puritanismin, saksalaisen pietismin sekä metodismin pohjalta. Nämä liikkeet ovat korostaneet henkilökohtaista uskoa, kaikkien uskovien pappeutta ja pyhää elämää vastalauseena vakiintuneille kirkkojärjestelmille, jotka vaikuttivat liian sakramentaalisilta, pappismaisilta ja maallisilta. Keskeisintä herätysliikkeille on kuitenkin henkilökohtaisen kääntymyksen korostaminen.[1]

Herätysliike pyrkii usein aktiivisesti sanomansa levittämiseen, ja siihen saattaa liittyä varsinkin alkuvaiheessa karismaattisia kokemuksia. Suomessa useimmat merkittävät herätysliikkeet toimivat evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.lähde?

Herätysliikkeisiin voidaan laajassa merkityksessä laskea kuuluvaksi mitä tahansa uskonnollista uudistusliikettä. Suomessa herätysliikkeisiin lasketaan useimmat kristinuskon virtaukset ja vapaat suunnat. Suppeassa käsityksessä herätysliikkeellä tarkoitetaan luterilaisen kirkon sisällä toimivia uudistusliikkeitä.[2]

Suomessa herätysliikkeillä tarkoitetaan tavallisesti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa syntyneitä neljää suurta liikettä, joiden taustalla on 1600-luvulla Saksassa alkanut pietismi. Nämä vanhat herätysliikkeet ovat rukoilevaisuus, herännäisyys (eli körttiläisyys), evankelisuus ja lestadiolaisuus, joista monet ovat jakautuneet kahteen tai useampaan suuntaan. Pienempi aikakauden herätysliike oli seppä Högmanin tyttären Margareta Högmanin ystäväliike. Viidenneksi herätysliikkeeksi, tai viidesläisyydeksi, kutsutaan 1900-luvulla syntynyttä evankelioivaa herätyskristillisyyttä eli uuspietismiä. Viidesläisyys on alun perinkin organisaatioltaan epäyhtenäinen. 1800-luvun herätysliikkeet ovat levinneet perinteisiltä kannatusalueiltaan eri puolille Suomea. Nykyään lähes kaikissa Suomen luterilaisissa seurakunnissa vaikuttaa rinnakkain useita herätysliikkeitä. Vaikka herätysliikkeillä on nykyään perinneyhdistyksen piirteitä, ne tavoittavat jatkuvasti uusia ihmisiä, myös pääkaupunkiseudulla.[4]

Yhteiskristilliset ja vapaat kristilliset herätysliikkeet

Myös vapaita suuntia kuten baptismia, helluntailaisuutta, metodismia ja vapaakirkollisuutta voidaan pitää Suomessakin merkittävinä herätysliikkeinä, vaikka nimeä herätysliike ei tavallisesti näistä käytetäkään. Karismaattisuus on vaikuttanut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1900-luvun loppupuolelta lähtien sekä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä että sen ulkopuolella.

Separatismi

Viime aikoina on uutena ilmiönä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa esiintynyt separatismia eli kirkon sisällä syntyneiden herätysliikkeiden irtautumista kirkosta. Vuonna 2008 Nokia Mission Markku Koivisto ajautui välirikkoon piispan kanssa ja pidätettiin pappisvirasta, minkä jälkeen hän perusti oman tunnustuskunnan Nokia Missio Church, joka nyttemmin toimii ilman Koivistoa nimellä Uuden toivon seurakunnat. Vuonna 2013 perustettu Lähetyshiippakunta on vihkinyt pappeja ja toimittanut sakramentteja ilman kirkon johdon mandaattia, perustamatta kuitenkaan muodollisesti uutta kirkkoa, mikä tekee liikkeen asemasta epäselvän. Vuonna 2016 esikoislestadiolaisten johtajat, niin sanotut Lapin vanhimmat, ovat kehottaneet liikkeen saarnaajia ottamaan sakramentit liikkeen omiin käsiin, mikä on aiheuttanut liikkeen jakautumisen kirkkomielisiin ja separatisteihin. Nokia Missiota lukuun ottamatta näiden irtiottojen taustalla ei ole ollut niinkään uudistusaalto vaan kapina kirkon liberalisoitumista vastaan muun muassa naispappeus- ja homoavioliittokysymyksissä.

Levitessään Pohjois-Karjalaan ja Viipurin lääniin lestadiolaisuus kohtasi kulttuurimaaperän, joka varsin paljon poikkesi liikkeen syntymäsijoilta Peräpohjolasta. Sekä Viipurin lääni että Pohjois-Karjala sijaitsivat läntisen ja itäisen kulttuuripiirin rajalla. Alueet olivat kuuluneet välillä Ruotsin ja välillä Venäjän vallan alle. Luterilaisen kirkon herätysliikkeistä alueella vaikuttivat herännäisyys Ylä-Karjalan pitäjissä, renqvistiläisyys Liperissä ja Sortavalan ympäristössä sekä evankelisuus Kannaksella. Ortodoksisella kirkolla oli vahva jalansija ennen kaikkea Laatokan Karjalassa. Kirkko oli valta-asemassa Salmin kihlakunnassa, jossa Salmin, Suojärven ja Korpiselän pitäjissä asui miltei yksinomaan ortodoksista väestöä. Myös Suistamolla ja Soanlahdella ortodokseilla oli selvä enemmistö, sen sijaan Impilahdella luterilaisia oli hieman enemmän kuin ortodokseja. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaa väestöä oli lisäksi kaikissa muissa entisen Käkisalmen läänin pitäjissä, eniten Laatokan rannikolla. Täällä ortodoksinen väestö muodosti vähemmistön luterilaisen uskonnollisuuden keskellä. Samanlainen tilanne ortodoksiväestöllä oli Pohjois-Karjalassa, jossa ortodoksista väestöä oli ennen kaikkea Liperin, Polvijärven, Kontiolahden, Ilomantsin ja Tuupovaaran pitäjissä. Myös Karjalan kannaksen siinä osassa, joka oli jäänyt Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin valtiolle, asui ortodoksista väestöä. Heistä suurin osa oli syntyperältään venäläisiä. Hallinnollisesti suomalaiset ortodoksit kuuluivat Pietarin metropoliitan alaisuuteen 1890-luvulle saakka, jolloin maahamme perustettiin kreikkalaiskatolinen hiippakunta. Kirkkokunnan asema oli hyvin ristiriitainen, sillä se joutui panslavismin ja venäläistämispyrkimysten välikappaleeksi. Ortodoksisen kirkon henkisinä keskuksina Karjalassa toimivat Valamon ja Konevitsan luostarit, joiden loiston aikaa oli nimenomaan 1800-luku. Lisäksi vuonna 1895 perustettiin Karjalan kannakselle Lintulan naisluostari.

Lestadiolaisuus saapui Karjalan eteläisiin ja pohjoisiin osiin suunnilleen samanaikaisesti 1870-luvun alussa muuttoliikkeen ja sukulaiskontaktien tuomana. Pohjois-Karjalassa herätysliike levisi ensimmäisenä Nurmekseen, Joensuuhun ja Liperiin . Viipurin läänin alueelle herätysliike saapui samoin 1870-luvun alussa. Merkkejä lestadiolaisesta heräyksestä on Viipurista , Lappeen Simolasta ja Taipalsaarelta. Voimakkainta leviämisen ja kasvun aikaa oli 1880-luku.

Merkittävä rooli lestadiolaisuuden leviämisessä kaakkoiseen Suomeen oli Pietarin suurella lestadiolaisyhteisöllä. Käydessään työ- ja kauppamatkoilla Venäjän pääkaupungissa monet tutustuivat Pietarin suuren lestadiolaisyhteisön jäseniin ja "saivat parannuksen armon". Palattuaan kotiseudulleen he kertoivat uudesta uskonvakaumuksestaan saaden muitakin liittymään herätysliikkeeseen. Herätysliikkeen organisoituminen alkoi Viipurissa vuonna 1890, jolloin Viipurin lääninhallitus hyväksyi säännöt Rauhanyhdistys Viipurissa-nimiselle yhdistykselle maaliskuun 19. päivänä.