Jaakko Yli-Juonikas - Neuromaani

Jos postmodernin kirjallisuuden tyypillisiä piirteitä ovat sirpaleisuus, ristiriitaisuudet ja epäluotettavat kertojat, niin Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani on erittäin postmoderni teos. Se on puettu tieteellisen julkaisun muotoon: alussa on englanninkielinen tiivistelmä, kannessa tiedekunnan leima, luvuissa kolmitasoinen numerointi ja sivun alalaidoissa runsaat alaviitteet. Tieteellisten teosten tapaan Neuromaani on tietoinen itsestään teoksena, koska se viittaa tuleviin lukuihinsa ja omaan, tieteellistä julkaisuperinnettä noudattavaan rakenteeseensa. Tieteellisistä julkaisuista poiketen Neuromaani ei paljasta keskeisiä tuloksiaan tiivistelmässä, mihin on hyvä syy. Runsaista alaviitteistä ei ole myöskään koottu kirjallisuusluetteloa kirjan loppuun, mihin siihenkin on hyvä syy.

Neuromaani on samanaikaisesti mielentilatutkimusraportti, romaani ja seikkailupeli. Kirja koostuu lyhyistä, yleensä parin sivun mittaisista numeroiduista luvuista, joista siirrytään seuraaviin lukuihin lukijan valinnan mukaan.

Valinnat muodostavat säikeitä, jotka risteävät, päättyvät tai muodostavat loputtomia silmukoita. Sekä kirjan tarina että rakenne esittävät harhailua pään sisäisessä labyrintissa. Epäselväksi jää, kenen. Kertoja, minä, on jollain tapaa sama kuin päähenkilö Gereg Bryggmann, joka saa aivoinfarkteja, lääkitystä ja masennuskausia tarinasta riippuen. Ehkä kertoja on Silvo Näre, johon viitataan jossain vaiheessa isäntäeliönä ja jota kirjan alussa esitellyt aivotutkijat haastattelevat. Kertoja kuitenkin viittaa Geregiin ja Silvoon ulkopuolelta. Koska romaani on neuropsykologinen tutkimusraportti, se on ajateltavissa simulaationa, jota lukija hallitsee valinnoillaan. Sellaisenaan siinä ei ole tiivistettäviä keskeisiä tuloksia. Ilman muistiinpanoja seikkailupeliä on vaikea läpäistä, jos se on ylipäätään edes mahdollista.

Hieman Moby Dickin tapaan luvut käsittelevät paljon kaikkea muuta kuin itse tarinaa (en olisi yllättynyt melvillemäisistä piilotetuista plagiaattikatkelmista). Tai ei ehkä kaikkea muuta: ilmiöiden ja ongelmien psykologisoimisen sijaan Yli-Juonikas esittää niille tieteellisen taustan, jota sävyttää moralistinen pohjamaali. Sen sijaan, että Geregin pahoinvoinnin tutkimiseksi pureuduttaisiin hahmon sisuksiin, nostetaankin tarkastelutaso hahmon yläpuolelle ja esitetään biologisia, neurologisia, sosiologisia tai psykologisia (pseudo)teorioita, joiden ilmentymä Gereg kulloinkin on. Tai jotain.

Seikkailupelinä Neuromaani tarjoaa vähän pelattavaa. Valinnat tuntuvat johtavan hyvään tai huonoon lopputulokseen aivan mielivaltaisesti. Tai no lemmikkikilpikonnasta keitetty liemi ei ole hyväksi -- mutta siinä vaiheessa moni asia on jo mennyt pieleen. Romaanina Neuromaani on hurja, kuusisataasivuinen riuhtaisu: rakenteeltaan ja tekniikaltaan kirja on omaperäinen, kerronnaltaan hauska ja paikoin erittäin terävä. Perinteisen juonen tai tarinan osalta asiaa edelleen tutkitaan.

En pelannut Neuromaania loppuun. Se sen sijaan keikkuu tuossa pöydän reunalla ja siihen tartutaan silloin tällöin, luetaan pätkä eteenpäin, alkuinnostuksen ja lukuisten umpikujien jälkeen satunnaisista luvuista alkaen.