Juha Suonpää LUONTOKUVAN TOTUUDEN HETKI - Keskustelua aitoudesta

Kustantantajana on Suomen Valokuvataiteen Museo v. 2001 (1. painos), 112 sivua PIENI VALOKUVAKIRJASTO 2

"Kun valokuvaaja Hannu Hautala yhdisteli kuvankäsittelyohjelmalla muutamia otoksiaan ja julkaisi ne sen enempää selittemättä Luontohetkiä -kirjassaan, media sai skandaalin pyöriteltäväkseen. Monet pitivät tekoa moraalittomana.

Hautalasta oli vuosien mittaan kasvanut suomalaisen luontokuvauksen luottomies ja kansainvälisesti tunnetuin luontokuvaajamme. Rikos oli siis poikkeuksellisen vakava: ikään kuin setelipainon johtaja olisi painanut väärää rahaa. Hautalan muunneltuja kuvia on esillä Valokuvataiteen museon Luontokuvat - suomalainen luontokuva 100 vuotta -näyttelyssä. Näyttelyvieras huomaa heti, ettei luontovalokuvan muuntelu ole uusi asia. Vanhin esillä oleva kuva, Ina Liljeqvistin Karhunkaato (1889), on kömpelöhkö lavastus. Viisikymmentä vuotta myöhemmin Gunnar Granberg siirsi pesälleen laskeutuvan kotkan liitelemään aavan meren ylle. Skandaali puhkesi myös 1980-luvun alussa, kun Kari Soveri asetti kuvaan täytetyn suden, puruhukan. Luontokuvan - kuten valokuvan yleensäkin - muuntelusta on riidelty kautta aikojen, kiistojen muodot ja sisällöt vain muuttuvat. Digitalisoituminen on nyt aiheuttanut tuoreimman kriisin.

Lehtivalokuvaajien parissa tämä keskustelu käytiin kymmenen vuotta sitten. Moni ehtikin jo odotella, milloin digitaalinen peikko tallustelee häiriköimään luontokuvan puhtoiseen valtakuntaan. Luontokuvat-näyttelyn keskeiseksi teemaksi onkin kasvanut luontokuvan muuntelu.

Sitä pohtii myös kuraattori Juha Suonpää näyttelyn yhteydessä julkaistussa kirjassaan Luontokuvan totuuden hetki . Kuten monet muutkin asiat, luontokuva pukeutuu usein yksinkertaisiin binariteetteihin, vastakkaisuuksiin. Hyvä luontokuva on tosi, aito manipuloimaton ja luonnonsuojelun puolesta puhuva. Paha luontokuva on epätosi, manipuloitu, luontoa ja katsojaa huijaava. Kolmas mahdollisuus on kurkottaa hyvän ja pahan tuolle puolen ja kysyä: miksi ajatus manipuloimattomasta luontokuvasta on niin tärkeä? Hyvä luontokuva nojaa valokuvan indeksisyyteen. Tämä tarkoittaa, että luontokuva ei vain esitä luontoa vaan on itse osa luontoa, juuri siinä merkityksessä kuin valokuvauksen pioneeri Henry Fox Talbot tarkoitti. Hänelle kamera oli luonnon sivellin, jonka avulla luonto piirsi itse itsensä - valon avulla - negatiivin pinnalle. Niinpä luontokuvaajan on tehtävä sopimus luonnon kanssa. Hän joutuu metsästäjän tavoin odottamaan, milloin luonto suo antejaan ja suostuu piirtymään juuri oikealla tavalla. Luontokuvaajan on osattava kuunnella luontoa, sen ratkaisevia hetkiä. Häneltä vaaditaan kärsivällisyyttä ja vilunsietokykyä, eikä hän voi pakottaa luontoa mihinkään. Hyvä luontokuva syntyy luonnon keskellä, ja sen todistusvoima on paljon enemmän kuin yhdennäköisyyttä kameran edessä avautuvan näkymän kanssa. Hyvä luontokuva muistuttaa kuukiviä, jotka ovat yhtä lailla todisteita käynnistä kuun pinnalla kuin matkan ponnistuksista. Tällaisen kuvan ottaja joutuu lunastamaan kuvansa työn ja joskus kärsimyksen kautta. Hän lähtee syvälle metsään hakemaan saalista vaimoväen ja naapureiden ihmeteltäväksi. Naisia näille retkille ei kaivata, ja miehen mitta ei ole karkuun päässyt vaan näytille tuotu saalis. Hyvä luontovalokuva on myös kannanotto ympäristön puolesta. Kauniita kuvia otetaan, että ihmiset oppisivat arvostamaan luonnon kauneutta. Raiskioita esittävien kuvien tarkoitus on muistuttaa jo tapahtuneista kauheuksista. Yhdessä kuvat rohkaisevat toimintaan luonnon pelastamiseksi. Hyvä luontovalokuva liittyy 1970-luvun dokumentaarisen valokuvan perinteeseen. Silloin monet kuvaajat luottivat siihen, että yhteiskunnallinen muutos tapahtuu, kunhan valokuva paljastaa yhteiskunnan epäkohdat. Tärkein hyvän luontokuvan ominaisuus on kuitenkin sen yhteys luontoon ja kyky heijastaa luonnon tapahtumia oikein. Tästä riippuvat kaikki luontokuvan ominaisuudet, myös sen arvo luonnonsuojelua edistävänä esityksenä. Paha luontokuva alkaa horjuttaa tätä asetelmaa. Kukaan ei voi olla varma, onko valokuva todiste paikalla olosta tai onko kuvan esittämä maisema, eläin tai tapahtuma ylimalkaan olemassa. Manipuloidut kuvat rikkovat sopimusta luonnon kanssa. Pahan luontokuvan ottaja ei ole lunastanut kuvaansa asianmukaisella työllä tai kärsimyksellä. Kuva on saattanut syntyä mukavasti monitorin äärellä istuen, kuvankäsittelyohjelmaa käyttäen. Sopimuksen voi pettää myös järjestelemällä luontoa. Kuvaaja voi vangita negatiiville eläinpuiston asukkeja ja väittää kuvaa villin luonnon keskellä otetuiksi. Täytetty eläin on paha rikos. Kari Soverin lavastus vuodelta 1981 nähdään vieläkin niin häpeällisenä tekona, että jotkut luontokuvaajat eivät halua muistella sitä lainkaan. Juha Suonpää vertaa tätä maineen menetystä dopingiin. Sekä doupattu urheilija että kuvankäsittelyohjelmalla suoritustaan terästänyt luontokuvaaja pettävät yleisönsä ja kanssakilpailijansa. Heidät on eristettävä ja tuomittava. Mikäli luontokuvamarkkinoille alkaa virrata kuvankäsittelyohjelmilla valmistettuja esityksiä, ne saattavat syödä pois aitojen kuvien arvoa. Toisaalta voi olla niinkin, että hiellä ja työllä hankittujen arvo nousee. Pahojen kuvien aiheuttama markkinoiden epävarmuus lisää kaikkien tuskaa. Manipuloidun luontokuvan keskeisin ongelma on kuitenkin se, ettei se kuvaa luonnon todellisuutta oikein. Tästä kumpuvat kaikki pahan luontokuvan moraalisesti epäilyttävät ominaisuudet. Hyvän ja pahan luontokuvan vastakkainasettelu on kuitenkin perusteeton, koska manipuloimatonkin kuva on aina manipuloitu. "Koskematon maisema on luonnossa harvinaistuva, mutta luontokuvaajien kuvissa poikkeuksellisen yleinen. Luonnollinen luontokuva merkitsee pyrkimystä tiettyihin valikoituihin aiheisiin ja niiden kanonisoituihin kuvaustapoihin, kärjistäen sanottuna luonnottomuuksiin", Juha Suonpää kirjoittaa. Luontokuvaajat tavoittelevat yleviä hetkiä, oikeaa valoa ja harvinaisia tapahtumia. He manaavat esiin mielikuvien luontoa, joka määrittyy aina luonnon itsensä ulkopuolelta, kulttuurista ja siihen kuuluvasta kauniin luonnon estetiikasta käsin. Esityksillä aidosta ja koskemattomasta luonnosta myös kaupataan monenlaisia tavaroita. Luontokuva on julkisuudessa läpikotaisin korruptoitunut, ja sitä voidaan manipuloida mielin määrin aidon luonnon nimissä. Hyvä ja paha ovat peruuttamattomasti sekoittuneet toisiinsa. Viimeisenä luontovalokuvan reservaattina pidetään Vuoden luontokuvakilpailua. "Kilpailuun ei voi osallistua fotomontaaseilla, trikkikuvilla tai digitaalisesti käsitellyillä kuvilla", säännöissä sanotaan. Säännöillä pyritään asettamaan kaikki kilpailijat samalle viivalle. Siksi kuvan koko, laatu, materiaali ja esittämistavat rajataan tarkasti. Luontokuvaa siis manipuloidaan sääntöjen mukaan, jotta sitä voitaisiin pitää manipuloimattomana, kisakelpoisena. Paradoksin havainnollistamiseksi on jatkettava Juha Suonpään mainiota doping-kielikuvaa. Kiellettyjen aineiden lista on olemassa siksi, että urheilija tietäisi, mitä aineita on mahdollista käyttää voidaakseen säilyttää illuusion puhtaudesta. Samalla tavoin luontokuvan manipulointia hillitsevät normit ovat olemassa siksi, että ne pitäisivät yllä illuusiota manipuloimattomasta luontokuvasta. Kuka huijaa ja ketä?"

Ostajalle postikulut tai nouto Helsingissä (esim. Lauttasaari).