Juhani Jääskeläinen: Jäähyväiset Inkerinmaalle

Todella harvinainen Inkeri-kirja vuodelta 2011.

Runsaasti kuvitettu, karttoja, nide. Kunto kuin uusi.

290 s., [56] kuvasivua

Inkerinsuomalaiset, enimmillään noin 200 00 henkeä, olivat asuneet 1600-luvulta lähtien Inkerissä. Sen alue ulottui Viron koilisrajalta Laatokan rannoille ja käsitti myös Karjalan kannaksen eteläosan. Inkerinmaata halkovan Nevajoen suuhun perustettiin vuonna 1703 Pietarin kauounki. Dramaattinen muutos, jäähyväistebn aika alkoi 1930-luvun alussa. Murhat, terroti, karkotukset, sota ja väestönsiirrot hävittivät inkerinsuomalaitse Inkerinmaalta 13 vuodessa. Tässä krijassa kerrotaan Inkerin Kerltossa asuneen Jääskeläisen suvun vaiheista. Päähenkilönä ovat Siperiaan karkotettu Pietari Jääskeläinen perheineen, Suomeen ennen vainon alkuja muuttanut Juhani Pietarinpoika Jääskeläinen , tämän Suomeen 1933 loikannut veli Jaakko, näiden serkku Tovion Antinpoika Jääskeläinen sekä Pietarin pojantytär Aino Jaakontytär Skolnaja. Jokainen jätti jäähyväiset Inkerinmaalle omalla tavallaan...

Teologian tohtori, rovasti Juhani Jääskeläinen oli voimakas Inkerin suomalaisten ja suomalaisuuden sekä Inkerin luterilaisen kirkon ja seurakuntaelämän puolustaja.

Hän syntyi 6. elokuuta 1907 Inkerin Keltossa, Taurunkylässä, parinkymmenen kilometrin päässä Pietarista. Hänen isänsä Pietari kertoi, että hän oli kastetilaisuudessa luvannut antaa tämän kolmannen poikansa ”Jumalalle palvelustyöhön, jos Jumalalle kelpaisi”.

Kansakoulun Jääskeläinen kävi lähellä olevassa Virkkilän kylässä ja keskikoulun Pietarin I ja II asteen työkoulussa (”IV Vähemmistökansallisuuksien Työkoulu”, entinen P. Marian seurakunnan omistama suomalainen yhteiskoulu). Opintie oli nousta pystyyn, kun keskikoulu loppui. Halu opiskella oli kuitenkin kova. Vuoden 1925 syksyllä Jääskeläinen matkusti rajan yli Suomeen ja aloitti kuudennella luokalla Käkisalmen yhteiskoulussa. NEP-järjestelmän aikana tämä oli vielä mahdollista. Lähtiessään 18-vuotiaana kotoaan Suomeen Jääskeläinen ei voinut aavistaa, että hän tällöin näki vanhempansa ja veljensä viimeisen kerran.

Opinto- ja uravalinta oli itsestään selvä: ensin opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon ja sen jälkeen, jos mahdollista, papiksi Inkeriin. Jääskeläinen vihittiin papiksi Viipurissa vuonna 1933.

Pappina Jääskeläinen toimi Tohmajärvellä, Värtsilässä, Savonrannalla, Karstulassa, Hankasalmella, Janakkalan Tervakoskella ja Luumäellä. Jääskeläinen meni naimisiin Tohmajärven rovasti Kalkkeen Linnea-tyttären kanssa. Lapsia syntyi kaikkiaan viisi.

Jatkosodassa Jääskeläinen toimi pataljoonan (I/JR 50) pastorina hyökkäysvaiheen aikana. Hänet ylennettiin luutnantiksi syksyllä 1941.

Saksalaisten valtaamaan Länsi-Inkeriin Suomi lähetti tammikuussa 1942 komission tutkimaan Inkerin suomalaisen väestön määrää ja tilaa. Elokuussa 1942 lähetettiinkin Juhani Jääskeläinen ensimmäisenä suomalaisena pappina Inkeriin. Virallisesti hän oli kenttäpiispan erikoiskäytössä komennettuna saksalaisten valtaamalle Inkerinmaalle 15.8.1942–2.12.1943. Hänen tehtävänään oli toimia Inkerin suomalaisen väestön keskuudessa ja hyväksi. Tämä komennus kesti siis noin vuoden ja neljä kuukautta joulukuun 1943 alkuun asti. Keväällä 1943 tulivat avuksi pastorit Reino Ylönen ja Jussi Tenkku.

Jääskeläinen palasi Suomeen, ja hänet nimitettiin ErP 6:n pataljoonan pastoriksi vuoden 1944 alussa. Keskeisiä tehtäviä olivat aluksi inkeriläispoikien rekisteröinti ja saksalaisilta saatavien päivärahojen ja eläkkeiden järjestäminen. Yhtenä päätyönä oli rippikoulujen pitäminen.

Huhtikuussa 1944 Jääskeläinen kutsuttiin papiksi ”Suomeen siirtyneiden siviili-inkeriläisten sielunhoitotyöhön ja mielialamuokkaukseen”. Tässä työssä hän kiersi noin vuoden päivät kymmenillä eri paikkakunnilla, joihin inkeriläisiä oli sijoitettu, ja piti jumalanpalveluksia ja hartaushetkiä.

Kun ErP 6:n inkeriläispoikia ryhdyttiin pidättämään niin sanotun punaisen Valpon ja valvontakomission toimesta, Jääskeläinen auttoi heitä pakenemaan Ruotsiin.

Suomeen siirtyneiden inkeriläisten siviilien keskuudessa vallitsi epätietoisuus ja pelko siitä, tullaanko myös heidät palauttamaan Neuvostoliittoon. Useat kääntyivät Jääskeläisen puoleen pyytäen neuvoa. Jääskeläisen kanta oli, että Suomeen vuosina 1943–1944 siirretyt olivat vapaaehtoisesti Suomeen tulleita, eikä palauttamismääräys näin ollen koskenut heitä. Sotavangit olivat asia erikseen, ja niinpä muun muassa Jääskeläisen serkku Toivo Jääskeläinen pakeni Ruotsiin. Joutuipa Jääskeläinen itsekin vuonna 1950 suojelupoliisin kuulusteluun, kun eräs ilmiantaja oli sekoittanut hänet samalla nimellä esiintyneeseen inkeriläiseen desanttisotavankiin.

Ruotsiin muuttaneiden inkerinsuomalaisten luo Jääskeläinen teki useita matkoja vuodesta 1949 aina 1980-luvulle asti. Hän oli lähes joka vuosi puhujana Ruotsissa asuvien inkeriläisten kesäjuhlilla, saarnasi jumalanpalveluksissa ja piti hartaushetkiä. Erityisesti hänen sydäntään lähellä olivat Ruotsiin paenneet ErP 6:n pojat.

Pisimmän elämäntyönsä Jääskeläinen teki Luumäen kirkkoherrana vuosina 1952–1974 eläkkeelle siirtymiseensä asti. Hän toimi myös uskonnonopettajana, oli Taavetin lukion perustajäsen ja sen ensimmäinen rehtori.

Jääskeläinen korosti aina sitä, että Inkerin suomalaiset olivat ”supisuomalaisia vereltään, kieleltään, nimeltään, mieleltään ja uskonnoltaankin”. Kysymys ei ollut jostakin suomensukuisesta heimosta. Hänen mielestään oli parempi puhua Inkerin suomalaisista kuin inkeriläisistä.

Vuonna 1973 Jääskeläinen sai Inkerin Sivistyssäätiön kultaisen ansiomerkin ”tunnustukseksi Inkerin heimon hyväksi suorittamastaan työstä”.

Tammikuussa 1942 sotilaspastori Juhani Jääskeläinen nousee Malmin lentokentällä Tallinnaan lähtevään lentokoneeseen. Hän on matkalla salaiseen tutkimustehtävään natsi-Saksan valtaamaan Inkeriin, piiritetyn Leningradin kupeeseen. Lumisten kylien asukkailta on selvitettävä, millaisissa oloissa he elävät, miten saksalaiset heitä kohtelevat ja haluaisivatko he lähteä Suomeen. Inkeristä lähtöisin olevalle Juhanille matka merkitsee myös paluuta oman kansan pariin.

Tutkimusmatkasta kasvaa tehtävä, jonka mittasuhteita on vaikea ennakoida. Juhanista tulee yli 65 000 inkerinsuomalaisen aluksi ainoa luterilainen pappi. Hän kulkee kylissä, leireillä ja rintamilla, kohtaa nälkää ja miehittäjien mielivaltaa sekä yrittää auttaa ihmisiä sodan keskellä. Hän neuvottelee SS-johtajien kanssa, etsii suomalaisia ja auttaa satoja pois leireiltä ja rintamalta. Hengellisen työn rinnalla käydään kamppailua ihmishengistä.

Kaiken keskellä Juhani kirjoittaa. Mustakantisiin päiväkirjoihin ja muistivihkoihin tallentuu keskusteluja, kohtaloita, järkytystä ja toivoa. Hän lähettää kirjeitä vaimolleen Linnealle, laatii raportteja Suomeen ja valittaa saksalaisten toimista. Mukanaan kulkevalla kameralla hän kuvaa maailmaa, jonka ymmärtää olevan vaarassa kadota. Hänen muistiinpanoissaan sota saa kasvot ja nimet.

Vuosikymmeniä myöhemmin valtiotieteiden tohtori Anni Reuter avaa isoisänsä päiväkirjat. Lapsuudessa Inkeri oli ollut jotakin salaperäistä: aikuisten kuiskauksia keittiössä ja hautajaisissa esiin nostettu outo lippu. Nyt on aika selvittää, mitä isoisä on nähnyt ja kokenut. Matkat vievät Viroon ja historialliselle Inkerinmaalle, samoille seuduille, joilla Juhani on kulkenut. Vastaan tulee ihmisiä, jotka yhä muistavat pastorin tai jotka tämä on kastanut.

Entiseen aikaan Pietaria ympäröivällä maaseudulla puhuttiin suomea, harjoitettiin luterilaista uskontoa ja ylläpidettiin elävää kulttuuria. Yhteydet Suomeen olivat vahvoja. Stalinin vainot ja karkotukset repivät inkeriläisten maailman rikki ja toinen maailmansota toi mukanaan saksalaismiehityksen ajan. Tutun elämän ja yhteisön tulevaisuus oli vaakalaudalla.

Pakkosiirtojen ja evakuointien keskelläkin inkeriläiset yrittivät vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Heidän muistonsa haastavat katsomaan sotaa niiden näkökulmasta, joille sodan ja suurvaltapolitiikan käänteet merkitsivät kodin, läheisten ja turvallisuuden menettämistä.

Asiasanoja: kirjallisuudenhistoria, ulkopolitiikka, kulttuurihistoria, kansanrunous, sota-aika, murteet, seurakunnat, kirkkohistoria, identiteetti, inkeriläiset, asiakirjat, asutushistoria, bibliografiat, parantajat, suomalais-ugrilaiset kansat, sosiolingvistiikka, oikeushistoria, hallinto, kielennäytteet, Ruotsin vallan aika, kielisukulaisuus, vähemmistöt, talonpojat, itämerensuomalaiset kielet, asuinyhteisöt, vatjalaiset, itämerensuomalaiset kansat, etnisyys, vatjan kieli, kielentutkimus, inkerikot, kolhoosit, kalevalamittaiset runot, dialektologia, inkeroismurteet

Inkeri eli Inkerinmaa on Luoteis-Venäjällä sijaitseva historiallinen alue, joka nykyisin kuuluu Pietarin kaupunkiin ja sitä ympäröivään Leningradin alueeseen. Noin 15 000 neliökilometrin laajuinen alue ulottuu pohjoisessa Rajajokeen, lännessä Narvanjokeen ja Laukaanjokeen sekä idässä Laatokkaan ja Lavajokeen.

Inkerin nimi todennäköisesti juontuu Inkereenjoen nimestä. Kansanetymologian mukaan Inkerin on sanottu saaneen nimensä ruotsalaiselta prinsessa Ingegerdiltä, joka meni vuonna 1019 naimisiin Novgorodin ruhtinaan Jaroslav I Viisaan kanssa. Eymundin saagassa kerrotaan, että Ingegerd sai Jaroslavilta myötäjäislahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maat, jonka perusteella aluetta olisi kutsuttu Inkerinmaaksi eli Ingegerdin maiksi.

Inkeri oli itämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvien vatjalaisten ja inkerikkojen kotimaa. Myös itäslaavilaista väestöä levittäytyi alueelle jo ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Inkeri kuului Ruotsille vuonna 1617 solmitusta Stolbovan rauhasta aina suureen Pohjan sotaan, jolloin voidaan puhua Ruotsin Inkeristä. Tuolloin alueelle muutti paljon suomalaisia, joiden jälkeläiset tunnetaan inkerinsuomalaisina eli inkeriläisinä. Vastaavasti Tarton rauhan solmimisen jälkeen osa Länsi-Inkeriä liitettiin Viroon. Tämä alue tunnetaan nimellä Viron Inkeri. Nykyään sekin kuuluu Venäjään.

63 000 ihmistä siirrettiin Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Neuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Samaan aikaan Leningradin alueen (oblastin) viranomaiset myivät inkeriläisten ehjiksi jääneet tyhjät talot ja rakennukset venäläisille. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kuten Pihkovan, Tverin, Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kuten Kazakstaniin, minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia. Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.lähde?

Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin palanneiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vasta Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan. Tällä tavoin inkeriläisistä tuli lähes kaikkialla Inkerinmaalla vähemmistö venäläisten siirtolaisten ja vanhojen venäläisasukkaiden joukossa. Enemmistön inkeriläiset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostaneet vain paikoitellen Länsi-Inkerissä ja parissa Keski-Inkerin pikkukylässä.lähde?

Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 jäljelle jääneiden inkeriläisten on sallittu muuttaa paluumuuttajina Suomeen. 1990-luvulta lähtien Suomen hallitus on tukenut Inkeri-projektien puitteissa muun muassa kirkollisia toimintoja ja vanhusten terveydenhuoltoa Inkerissä ja Virossa. Inkeriläisten oma kansallinen luterilainen kirkko, Inkerin kirkko, aloitti itsenäisen toimintansa vuonna 1992.lähde?

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Inkerissä on syntynyt kansallista liikehdintää, kuten Vapaa Inkeri -liike, joka tähtää siihen, että historiallisesta Inkeristä ja sitä ympäröivistä alueista eli nykyisestä Leningradin alueesta muodostetaan uusi demokraattinen valtio, Inkeri, joka rajautuu muun muassa Suomeen ja Viroon. Historiallinen Inkeri kattaa tästä alueesta alle 20 prosenttia. Tässä suunnitelmassa koko Karjalankannas kuuluisi Inkeriin, vaikka näin ei historiallisesti ole ollut. Historiallisesta Inkeristä poiketen uuteen Inkeriin kuuluisivat myös nykyinen Pietarin alue sekä esimerkiksi Karjalankannaksella sijaitsevat Viipuri ja Käkisalmi. Uuden Inkerin pinta-ala olisi noin 86000 neliökilometriä, eli se olisi jonkin verran Suomen Lappia pienempi. Aktivistit pitävät itse uuden valtion jakoviivoja epätäydellisinä ja epäoikeudenmukaisina, sillä uuteen Inkeriin tulisi mukaan alueita, joita ei ole koskaan laskettu osaksi Inkeriä. Silti ratkaisu olisi heistä yksinkertaisin ja helpoin toteuttaa, sillä alue on jo valmiiksi virallinen piiri, johon on rakennettu tiettyjä poliittisia ja taloudellisia yhteyksiä. Näin ollen uutta valtiota ei tarvitsisi rakentaa tyhjästä. Alueella asui loppuvuonna 2024 noin 7,6 miljoonaa ihmistä. Itsenäisessä Inkerissä asuisivat siis niin sanotut alueelliset inkeriläiset, eivät vain etniset inkeriläiset, joita on eri arvioiden mukaan korkeintaan vain joitain tuhansia. Uudessa Inkerissä valtiollista politiikkaa kuitenkin harjoitettaisiin "kansallisen ja kulttuuriperinnön säilyttämiseksi” ja aktivistit pyrkisivät luomaan hyvät suhteet Suomeen. Aktivistit uskovat, että Inkerin tasavallan alkuvaiheessa paras ratkaisu turvallisuuden järjestämiseksi olisi ”ulkomaisen hallinnon ja lännen sekä NATO:n väliaikainen miehitys”. Se voisi suojella maata mahdollisilta Venäjän presidentin Vladimir Putinin kannattajien kostoyrityksiltä, rikollisilta sekä niiltä, jotka eivät tule hyväksymään Venäjän hajoamista. Vapaa Inkeri -liikkeen johtajan mukaan liikkeellä oli loppuvuonna 2024 noin tuhat aktiivista tukijaa. Vielä vuoteen 2022 asti Vapaa Inkeri toimi Pietarissa täysin laillisesti, mutta sen toiminta on hankaloitunut muun muassa sen jälkeen, kun sen kannattajat huusivat tapahtumassaan poliiseille "Slava Ukraini". Kesällä 2024 Venäjän oikeusministeriö julisti Vapaa Inkeri -liikkeen äärijärjestöksi. Vuotta aiemmin se oli nimennyt liikkeen johtajan, venäläistaustaisen Maksim Kuzahmetovin, ”ulkomaiseksi agentiksi”.