Karjalainen siirtoväenperinne hämäläisympäristössä (RARE!!!)

Ihan helkutan harvinainen kirja.

Pirkko Sallinen-Gimpl : Karjalainen siirtoväenperinne hämäläisympäristössä.

Ikäisekseen erittäin hyväkuntoinen nide. Koko ISO, A4, sivuja 134.

Helsingin kansatieteen laitoksen tutkimuksia N:o 3, 1973.

Hieno ja ihan ensimmäisiä tutkimuksia vilkkaitten karjalaisen siirtoväen sopeutumisesta hitaitten hämäläisten keskuuteen.

Sallinen-Gimpl, Pirkko, kansatieteilijä Tekijänä 125 teoksessa

Syntymäaika 13.11.1940 Syntymäpaikka Outokumpu, Suomi

Kuolinaika 10.2.2022 Kuolinpaikka Helsinki, Suomi

Dosentti Pirkko Sallinen-Gimpl (ent. Kovalainen) kuoli Helsingissä 10. helmikuuta 2022. Hän oli 81-vuotias, syntynyt Outokummun Kuusjärvellä 13. marraskuuta 1940.

Sallinen-Gimpl teki merkittävän ja pitkäjänteisen uran karjalaisen kulttuurin tutkijana, tallentajana ja puolestapuhujana. Erityisesti häntä kiinnostivat perheen historia, naisen ja lasten asema, käsityö- ja ruokaperinne sekä karjalaiset tavat. Hän oli tuottelias kirjailija ja pidetty luennoitsija, jota kutsuttiin puhumaan karjalaisesta ruokakulttuurista, kansallispuvuista ja vuotuisperinteistä.

Sallinen-Gimpl opiskeli suomalais-ugrilaista kansatiedettä Helsingin yliopistossa. Osana opintojaan hän teki kenttätöitä siirtokarjalaisten parissa. Tutkijana hän keskittyi itäisen ja läntisen kulttuurin kohtaamiseen sotienjälkeisessä Suomessa. Häntä kiinnosti, kuinka karjalainen aineellinen ja henkinen perinne säilyivät jouduttuaan kosketuksiin muun suomalaisen kulttuurin kanssa.

Ilmeni, että osa siirtokarjalaisten perinteistä, kuten virpominen, rotinoiden vieminen ja ruokaperinne, säilyi vahvana, kun taas osa tavoista hiipui tai muuntui uudessa ympäristössä. Siirtokarjalaisten kulttuuria hän käsitteli teoksessaan Elävä karjalaisuus (1987), väitöskirjassaan Siirtolaiskarjalaisten sopeutuminen – suomalainen selviytymistarina (1994) sekä myöhemmin lukuisissa tietokirjoissa.

Hän toimi kansatieteen laitoksen assistenttina, opettajana, Suomen kansankulttuurin kartaston toimittajana sekä puheenjohtajana Karjalaisen perinteen työryhmässä, joka tallensi erilaisin kyselyin karjalaisen siirtoväen perinnettä.

Sallinen-Gimplin ollessa 6-vuotias – omien sanojensa mukaan heti, kun nenä ylettyi pöydänreunalle – hänen äitinsä alkoi opettaa tyttärelleen karjalaista piirakanleivontaa. Pirkosta kehittyikin karjalaisen ruokaperinteen arvostettu asiantuntija. Karjalainen keittokirja vuodelta 2009 on alan klassikkoteos. Viime syksynä ilmestynyt Suuri karjalainen piirakkakirja käsittelee karjalaisia piirakoita kulttuurisena ilmiönä. On harvinaista, että vähemmistökulttuurin ruokaperinne leviää valtaväestön keskuuteen tullen lopulta koko kansan yhteiseksi omaisuudeksi, kuten kävi karjalanpiirakalle.

Sallinen-Gimplin elämäntyö jatkuu hänen kirjoissaan ja nuoren polven karjalaisissa. Hän piti tärkeänä karjalaisen perinteen välittämistä lapsille ja nuorille, jotta he saisivat ”innoitusta karjalaisuuden ehtymättömille lähteille”. Hän näki karjalaisuuden tulevaisuuden olevan nuorissa. Karjalainen Nuorisoliitto ja Helsingin yliopiston Karjalainen Osakunta olivat tärkeitä, ja osakunnan hiljattain myöntämä kunniajäsenyys ilahdutti häntä suuresti

Karjalaisesta siirtoväestä lähes 55 % oli oikeutettuja saamaan maata vuonna 1945 säädetyn maanhankintalain perusteella. Sijoitussuunnitelman mukaisesti karjalaisen siirtoväen asuttamisessa pyrittiin ottamaan huomioon aiemmat luonnonmaantieteelliset, taloudelliset, yhteisölliset ja uskonnolliset olosuhteet. Karjalainen siirtoväki asutettiin Oulu - Kajaani linjan eteläpuolisille suomenkielisille alueille.

Karjalaiset evakkomatkalla. Koivuselkä, Impilahti

Syksyllä 1939 mahdolliseen sodanuhkaan varauduttiin Suomessa linnoittamalla erityisesti Karjalankannasta. Sodan syttymiseen ei juurikaan uskottu, kunnes tilanne muuttui marraskuun viimeisenä päivänä 1939 puna-armeijan joukkojen hyökätessä rajan yli. Rajaseudun väestö aina Kannakselta Petsamoon pakeni välittömästi kodeistaan, tosin osa heistä jäi mottiin rintamalinjojen taakse. Vangiksi jääneet suomalaiset palautettiin kotimaahansa touko-kesäkuun vaihteessa 1940.

Sataviisi päivää kestäneiden taistelujen jälkeen tulitus lakkasi rintamilla 13. maaliskuuta 1940 klo 11. Rauhansopimuksen mukaan Suomi luovutti alueita Sallan ja Kuusamon pitäjistä sekä Laatokan Karjalan että Karjalankannaksen. Alueluovutusten lisäksi Suomi vuokrasi Neuvostoliitolle Hangon kaupungin, Bromarvin, Tammisaaren maalaiskunnan ja osittain Tenholan. Menetetystä Laatokan Karjalasta ja Karjalankannaksesta alettiin käyttää nimitystä “luovutettu Karjala”.

Evakkotien alku

Alueiden tyhjentäminen alkoi välittömästi. Suomalaisten joukkojen oli poistuttava luovutetusta Karjalasta maaliskuun 26. päivään klo 20. mennessä. Talvesta ja lyhyestä evakuointiajasta huolimatta väestön siirto ns. kanta-Suomen puolelle sujui nopeasti. Sitä vastoin omaisuuden evakuointi ei sujunut yhtä tehokkaasti, ja ihmisten omaisuutta jäi paljon pihamaille, teiden varsille ja rautatieasemille.

Keväällä 1940 hyväksytyn pika-asutuslain mukaisesti tehtiin suunnitelma maatalousväestön sijoittamisesta. Lain ripeästä käsittelystä huolimatta siirtoväen asutustoiminta käynnistyi hitaasti. Karjalaisen siirtoväen mieliala oli apea; allekirjoitettua rauhanrajaa ei haluttu hyväksyä ja Karjalaan uskottiin palattavan seuraavana keväänä tuomien kukinta-aikaan. Sota Euroopassa jatkui ja antoi toiveita luovutettujen alueiden takaisin saamiseksi. Karjalaisen siirtoväen toive paluusta kotikonnuille toteutui, kun heinäkuun 10. päivänä 1941 suomalaiset joukot ylittivät itärajan.

Jatkosota. Karjalaiset evakot palaavat koteihinsa rintamalinjan edettyä. Sotilaita ja siirtoväkeä talojen pihoilla.Kuva: SA-kuva.

Takaisin Koti-Karjalaan

Luovutetusta Karjalasta tuli itsenäisyyspäivänä 1941 virallisesti “takaisin vallattu Karjala”. Väestö palasi kotiseudulleen viranomaisten yrittäessä rajoittaa takaisinmuuttoa. Kevääseen 1944 mennessä oli Karjalaan palannut noin 65 % sotaa edeltävän ajan väestöstä ja heidän lisäkseen alueella oli sotaväkeä ja lottia.

Kesäkuun 9. päivänä 1944 sota muuttui neuvostojoukkojen tehdessä suurhyökkäyksen Karjalankannakselle ja suomalaisten vetäytyessä asemistaan. Aselepo tuli voimaan 4. syyskuuta 1944. Syyskuun 19. päivänä solmitun välirauhan mukaan siviiliväestön tuli poistua alueelta parin päivän kuluessa. Lokakuun 3. päivänä Karjalankannas, Laatokan Karjala ja Raja-Karjala luovutettiin uudelleen Neuvostoliitolle.

Siirtoväkeä seinäjoella. Kuva: Pentti Nikulainen. Siirtoväen lukumäärä

Siirtoväen lukumäärää laskettaessa otetaan huomioon kokonaan tai osittain luovutetuissa pitäjissä kirkonkirjojen tai siviilirekisterin mukaan läsnä ollut väestö. 31.12.1940 suoritetun väestölaskennan mukaan luovutetussa Karjalassa oli kirjoilla 406 800, osittain luovutetuissa Sallan ja Kuusamon kunnissa 5 430, Hangon vuokra-alueella 5 000 ja Porkkalassa 7 930 henkeä. Näiden lisäksi vuonna 1944 luovutetussa Petsamossa oli henkikirjoilla 5 140 henkeä. Siirtoväen yhteismääräksi saadaan näin 430 300 henkeä. Siirtoväen lukumäärää osoittavissa tilastoissa tarkastellaan alueella syntyneiden ja kokonaan luovutetuista pitäjistä kotoisin olevaa väestöä.

Asutustoiminnan vuodet

Karjalaisesta siirtoväestä lähes 55 % oli oikeutettuja saamaan maata vuonna 1945 säädetyn maanhankintalain perusteella. Sijoitussuunnitelman mukaisesti karjalaisen siirtoväen asuttamisessa pyrittiin ottamaan huomioon aiemmat luonnonmaantieteelliset, taloudelliset, yhteisölliset ja uskonnolliset olosuhteet. Karjalainen siirtoväki asutettiin Oulu - Kajaani linjan eteläpuolisille suomenkielisille alueille. Myöhemmin säädettiin omat lait ja asetukset kolttien sekä Kuusamon ja Sallan siirtoväen asuttamista varten. Asutustoiminta oli oman aikansa ratkaisu, jolla turvattiin sekä siirtoväen että rintamamiesten “maan nälkä”. Kaiken kaikkiaan maanhankintalain nojalla perustettiin 101 327 maatilaa. Karjalaisen siirtoväen ja rintamamiesten lisäksi maansaantiin olivat oikeutettuja mm. sotainvalidit, sotalesket ja sotaorvot. Maanhankintalain tarkoituksiin käytettiin kaikkiaan lähes 2,8 miljoonaa hehtaaria maata. Maanhankinta päättyi käytännössä 1960-luvun alussa. Suurin osa asutukseen tarvitusta maasta hankittiin jo 1940-luvulla.

Siirtoväen keskittymäalueita ovat 1950-luvulta lähtien olleet Uudenmaan, Turun ja Porin, Hämeen ja Kymen läänit. Vaasan ja Kuopion läänien prosentuaaliset vähennykset johtuvat siitä, että vuonna 1960 Vaasan läänistä erotettiin Vaasan ja Keski-Suomen läänit ja vastaavasti Kuopiosta erotettiin Kuopion ja Pohjois-Karjalan läänit. Siirtoväen prosentuaalinen lisäys Uudenmaan läänissä vuonna 1960 johtuu väestönlaskennallisista syistä. Vuonna 1950 Hangon vuokra-alueelta siirtyneitä ei otettu siirtoväen tilastossa huomioon, mutta vuoden 1960 laskennassa heidän katsottiin kuuluvan siirtoväkeen. Taulukko osoittaa siirtoväen keskittyneen eteläiseen ja lounaiseen Suomeen ja siirtyneen maaseudulta kaupunkeihin ja asutustaajamiin.

Siirtoväen sijoittaminen

Sodan runtelemassa maassa sijoittaminen oli varsin suuri operaatio. Kun sota päättyi, piti jäljelle jääneeseen Suomeen sijoittaa noin 430 000 siirtolaista. Heistä 407 000 oli karjalaisia. Kotiseudultaan pois joutuivat siirtymään myös petsamolaiset sekä osa Sallan ja Kuusamon asukkaista, yhteensä 23 000 henkeä. Siirtolaisia oli 11 % maan kaikista asukkaista.

Evakoista kaupunkilaiset ja teollisuusväestö hakeutuivat suurimpiin kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin. Etenkin Helsingissä tämä aiheutti kovan asuntopulan. Jopa kokonaisia perheitä jouduttiin sijoittamaan pääkaupungissa joksikin ajaksi tilapäismajoitusta varten kunnostettuihin pommisuojiin.

Uusilla asuinsijoilla siirtokarjalaiset ryhtyivät pian rakentamaan elämää alusta. Uutteruutensa, sopeutuvaisuutensa ja aloitteikuutensa avulla he pureutuivat pian uusien asuinalueitten elämään. Alkuaikojen vieroksunta haihtui, ja sittemmin karjalaiset on hyväksytty tasavertaiisiksi paikkakuntalaisiksi kaikkialla maassa. Siirtokarjalaiset vaikuttivat monissa asuinpaikkakuntiensa kunnallisissa ja seurakunnallisissa luottamustehtävissä, eduskunnassa ja erilaisten liikkeiden johdossa jopa enemmän kuin heidän suhteellinen määränsä edellytti.

Minne siirtokarjalaiset sijoittuivat?

Siirtoväen sijoitussuunnitelmassa pyrittiin siihen, että samalta seudulta kotoisin olleet karjalaiset pääsivät asumaan lähelle toisiaan. Niinpä esimerkiksi Kouvolan lähelle Valkealan kuntaan muodostui useita kannakselaiskyliä. Sijoitussuunnitelma tähtäsi myös siihen, että uuden kotipaikan tuli vastata mahdollisimman paljon entistä kotiseutua niin taloudelliselta edellytyksiltään, luonnoltaan kuin liikenneyhteyksiltään.

Kannaksen karjalaisten pääetappeina olivat jatkosodan jälkeisellä toisella evakkomatkalla Uudenmaan, Kymen, Hämeen sekä Turun ja Porin läänit. Läntisen Kannaksen väkeä sijoitettiin suomenkieliselle etelärannikolle ja muualta Kannakselta mm. Pohjois-Kymenlaaksoon ja Hämeeseen. Keski-Suomeen, Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan sijoitettiin Laatokan Karjalan ja Raja-Karjalan asukkaita.

Vuoden 1949 lopussa oli siirtoväen määrä lääneittäin seuraavanlainen:

Uudenmaan lääni 69 801

Turun ja Porin lääni 67 922

Hämeen lääni 73 812

Kymen lääni 42 264

Mikkelin lääni 25 051

Kuopion lääni 50 484

Vaasan lääni 35 142

Oulun lääni 13 279

Lapin lääni 8 003

Vuonna 1960 oli jäljellä 310 000 henkilöä ja 1980-luvulla noin 165 000 henkilöä. Valtiotieteen tohtori Leo Paukkusen vuonna 1997 ilmestyneen tutkimuksen mukaan siirtokarjalaisia oli vuoden 1996 lopussa koko maassa 140 482 henkeä.

Alkuperäisistä heinjokelaisista asui vuoden 1994 lopussa yli 60 % ja terijokelaisista yli 55 % Uudellamaalla. Heidän lisäkseen Uudellamaalla asui viipurilaisista ja kirvulaisista lähes 45 % sekä Viipurin maalaiskuntalaisista ja tytärsaarelaisista lähes puolet.

Varsinais-Suomeen on keskittynyt yli puolet kuolemajärveläisistä, yli 30 prosenttia kurkijokelaisista ja metsäpirttiläisistä sekä lähes 40 prosenttia seiskarilaisista.

Hiitolalaisista 35 prosenttia ja räisäläläisistä 37 prosenttia oli sijoittunut Satakuntaan. Antrealaisten ja vuokselalaisten selvä enemmistö oli asettunut Hämeeseen. Kaukolalaisista ja sakkolalaisista asui yli 40 prosenttia ja pyhäjärveläisistä runsas kolmannes Pirkanmaalla, vuoksenrantalaisista ja äyräpääläisistä noin 30 prosenttia kummastakin Päijät-Hämeessä.

Kymenlaaksoon oli keskittynyt lähes 70 prosenttia suursaarelaisista, lähes 60 prosenttia lavansaarelaisista sekä runsas kolmannes säkkijärveläisistä. Etelä-Karjalaan oli asettunut vajaa 30 prosenttia jääskeläisistä ja Etelä-Savoon yli 30 prosenttia rautulaisista. Salmilaisista 33 prosenttia ja suistamolaisista 21 prosenttia asui Pohjois-Savossa. Pohjois-Karjalassa asui yli 40 prosenttia pälkjärveläisistä sekä vajaa 30 prosenttia korpiselkäläisistä ja ruskealalaisista.