Kärpästen Herra

William Goldingin Kärpästen herra on niitä romaaneja, joiden pariin tahtoo palata uudelleen ja uudelleen. Pölyttymätön klassikko ei ole menettänyt rahtuakaan syvätarkkuudestaan ja kylmän analyyttisesta pelottavuudestaan. Samaa ei voi sanoa 1960-luvun brittielokuvasta, jota harva muistaa. Se ei ole huono yritys, vaan osoitus siitä, kuinka vaikeaa klassikon filmaaminen joskus on. Sivistyksen normien ohuutta, alistamisen mekanismeja ja väkivallan olemusta luotaava romaani ei taivu noin vain elokuvaksi. Allegorian pukeminen elokuvaksi tuottaa usein joko sekavaa tekotaidetta tai kirjallisen maailman rikkauden latistavaa jahkailua. Tässä tapauksessa tulos on ensi katsomalta lähinnä jälkimmäistä. Tekijöille on silti nostettava hattua alkuperäistekstin kunnioittamisesta.

Paremmin teatteriohjaajana tunnetun Peter Brookin elokuva kuvattiin mustavalkoisena, minkä voi nähdä paitsi tuotannollisena myös esteettisenä ratkaisuna. Mustavalkoisuus sopiikin synkkenevään perusvireeseen, sillä huomio ei näin kiinnity paratiisisaaren väriloistoon. Elokuva toteutettiin amatöörinäyttelijöillä, mikä olikin luontevaa, kun kohteena on autiolle saarelle joutunut lapsilauma. Brook onnistuu saamaan lapsinäyttelijöistä paljon irti, mutta ei pysty riittävästi elokuvallistamaan kirjan sanomaa. Elokuva paikoin pitkästyttää katsojan ilman, että kirjan pointti saisi lisävalaistusta. Kirjan lukeneille elokuva on lähes väistämättä pettymys, sillä se ei anna lukijalle lisäarvoa. Kirjaa lukemattomien on taas vaikea päästä sisään tarinaan, jonka henkilöhahmojen välille ei tahdo syntyä tarinan edellyttämiä draamallisia jännitteitä kuin vasta elokuvan lopussa.

Ohjaajan toteava ote sopii kyllä yksiin Goldingin romaanin tarkkailevan ja viileän kerronnan kanssa. Goldingin romaanin allegorisuus tosin väljähtyy vain kuvaukseksi pikkupoikien selviytymisestä saarella. Pienenä esimerkkinä kirjallisen allegorian kuviksi muuttamisen vaikeudesta otettakoon vaikka kepin nokkaan nostettuun sianpää. Romaanissa se toimii väkivaltamekanismin ja sisäisen pedon symbolina, kun taas elokuvassa se on vain… no, kärpästen täyttämä sianpää.

Puutteistaan huolimatta Kärpästen herra pysyy kuitenkin pystyssä alkuperäistekstin voimalla. Ainakaan se ei sorru halpoihin kompromisseihin, vaan pyrkii välittämään katsojalle Goldingin teoksen pessimistisen maailmankuvan. Siksi se toimii omissa puitteissaan hyvin sellaisena pienenä ilkeänä elokuvana, jonka pariin ei ihan heti halua palata.

Vaikka Kärpästen herra on paikoin puuduttava elokuva, voi sitä suositella kuriositeettiina Goldingin romaaniin koukkuun jääneille. Sitä paitsi on mukavaa, että 1960-luvun brittielokuvaa julkaistaan Suomessa.. Lindsay Andersonin tai Tony Richadsonin kiinnostavimpia teoksia ei televisiossa ole nähty miesmuistiin, puhumattakaan Ken Russelista, jonka luovalla hulluuden luulisi kiinnostavan myös dvd-sukupolvea.