Kauko Röyhkä - Muistelmat 1 ja 2 - Uudet
Kuvaus
Docendo kovakannet
Uudet
Marjatan poika
Röyhkän odotettujen muistelmien avaus!
”Marjatan poika tuli!” hihkaisee äidin työkaveri, kun astelen sisään SOK:n aluevaraston konttoriin. Minulla on kädessä levykassi. Olen säästänyt rahaa ja ostanut Lou Reedin uusimman. Minun pitää tulla äitiä vastaan, kun hän pääsee töistä, koska meidän on yhdessä raahattava tukkuhintaan hankittua tavaraa - kahvia, appelsiineja, säilykkeitä - joululahjoja sukulaisille. Tavaroiden raahaaminen on se, minkä parhaiten muistan nuoruudestani.
Tässä kirjassa kerron poikavuosistani 1960-70-lukujen Oulussa ja Pellossa: siitä, miten leikin yksiön lattialla, kun auringonvalo kimalteli äidin Sarpaneva-maljakoissa ja matkaradio soitti Sinatraa ja Beatleseja, miten luin läpi suuren osan Pellon kunnankirjaston kirjoista ja soutelin paikallisten poikien kanssa usvaisilla tulvaniityillä ja veden valtaamissa metsissä. Kerron siitä, miten pummasin koulusta, ja kavereistani, joiden kanssa löysin musiikin, ja siitä, millaista oli olla epätoivoisessa bändissä, joka ei osannut soittaa mutta jolla oli alusta asti hyviä biisejä.
Ja miten minusta tuli friikki, joka leikkasi itselleen sänkitukan ja alkoi käyttää kirpputorilta ostettua 60-luvun pukua ja kravattia. Miten pelottavan tosissani olin musiikkini ja kirjoittamiseni kanssa. Miten surkealta se kaikki näytti toisten silmissä ja miten sädehtivän kaunista se oli minun mielestäni. Tyttöystävä antoi minulle kenkää, ja aloin ajautua erilleen kaveriporukasta, joka halusi bailata ja olla kuten normaalit nuoret. Kerron siitä, miksi minun oli pakko häipyä kotikaupungistani ja miten vuotta myöhemmin olin jo kuuluisa.
”Hyvää päivää, olen uusi rock-idolinne Kauko Röyhkä.” En ole suunnitellut mitään, sanat tulevat kuin itsestään. Tiedän, etten saa olla ujo enkä epävarma. Heikko esitys kahdeksantuhannen ihmisen edessä voisi pilata koko urani. Tiedän, ettei keikasta näin epämääräisen kokoonpanon kanssa tule suurta musiikin juhlaa. Emme ole yhtenäinen, vakuuttava bändi. Joten ainoa mahdollisuus on esiintyä niin röyhkeästi, että edes jotain jäisi ihmisten mieleen.
Vaeltava vitsaus
Vaeltava vitsaus jatkaa Marjatan pojan tarinaa: bändit, kirjailijanura ja julkisuus versus rakkaus- ja perhe-elämä. ”Perse edellä puuhun” voisi olla tämän kirjan motto.
Kauko Röyhkä & Narttu oli suomirokin valtavirrasta poikkeava yhtye, joka teki omaperäistä ja vaikuttavaa musiikkia. ”Lauralle”, ”Paska kaupunki”, ”Talo meren rannalla” ja ”Paha maa” ovat lauluja, jotka elävän suomenkielisen rockin kaanonissa.
Keikoilla tanssilavoilla Röyhkä sonnustautui pussihousuihin ja ratsastussaappaisiin. Eturivin tyypit näyttivät keskisormea, ja hän hakkasi heitä ratsastusraipalla. Suomi ei ollut valmis kohtaamaan Röyhkän kaltaista artistia, mutta hän ei siitä piitannut vaan puski läpi väkisin.
Nartun jälkeenkin Röyhkä on jatkanut uraansa hämmästyttävän monipuolisena kirjailijana ja muusikkona säilyttäen yleisön mielenkiinnon 40 vuoden ajan. Romaanit Kaksi aurinkoa ja Miss Farkku-Suomi sekä Ville Haapasalon kanssa tehdyt Et kuitenkaan usko -kirjat ovat olleet menestyksiä.
Vaeltava vitsaus on hauska, koskettava ja rietas kertomus erikoisesta taiteilijapersoonasta. Röyhkä ei piilottele vastoinkäymisiään tai virheitään vaan suhtautuu kokemaansa ilkikurisella virneellä. Satanismi ja seksiseikkailut saavat omat lukunsa. Hän osoittaa, että Suomessa voi menestyä tekemällä kaiken eri tavalla kuin toiset. Jos hän jotain vihaa, niin tekopyhyyttä: ”Taiteilijalle on tärkeintä ettei ole tylsä.”
Kauko Röyhkä on lauluntekijä, muusikko ja kirjailija.
Hakusanoja: omaelämäkerta elämäkerta
