Kulttuuritelevision aika SKS 2024

Akateeminen katsaus opettavan, kasvattavan ja silti viihdyttävän kulttuuritelevision aikakauteen 1970-1980-luvuilla. Toim. Anu Koivunen et. al. 391 sivua.

”Kulttuuritelevision aika tarjoaa uuden tulkinnan suomalaisen television historiasta. Nykyhetkeen verrattuna 1970–1980-lukujen ohjelmatarjonta näyttää niukalta, mutta televisio välitti koteihin monipuolisesti kulttuuria.

Televisiota pidettiin kaikille kuuluvana resurssina, jolla oli tärkeä rooli yhteiskuntasuunnittelussa ja kulttuurisen kansalaisuuden mahdollistamisessa. Televisio oli osa kulttuuripolitiikkaa ja demokratiakehitystä, ja ohjelmisto tuki siirtymää agraariyhteiskunnasta urbaaniin Suomeen. Julkisen ja kaupallisen television historiat eivät ole toisistaan erillisiä, vaan MTV jakoi pitkälti saman eetoksen kuin Yle.

Monipuoliseen arkistoaineistoon perustuva teos analysoi televisio-ohjelmia, niiden tuotantoa sekä lehdistövastaanottoa. Se ei ole nostalginen katsaus menneeseen, vaan haastaa pohtimaan television merkitystä tänään, kun kulttuurisisällöt ovat hajautuneet eri alustoille ja televisio on vain pienenevä osa arjen audiovisuaalista kulttuuria.

Vuoden 2024 historiateos -ehdokas”

Tässä olisi vielä myyjän oma arvostelu kirjasta Turun Sanomista:
” Kulttuuritelevision aikakaudella Yle hallitsi ja jossain odotti kansakunta. Niin se ainakin nähtiin.
KARI SALMINEN
Turun Sanomat
6.1.2025 19.00
Kulttuuritelevision aika. Suomalaisen television toinen historia 1970–1980-luvuilla.

Kirjoittajat: Anu Koivunen, Mari Pajala, Laura Saarenmaa, Janne Zareff.

SKS. 291 s.

Televisio on sirpaleina. Se on kuin tuhansien tuuttien sekava karnevaali vailla tolkkua. Me itse vilkuilemme pitkästyneinä tarjontaa perinteisillä kanavilla, kaapeli- ja satelliittikanavilla, suoratoistopalveluissa, podcasteissa, yhteisö- ja somepalveluissa. Ennen oli paremmin kun oli vain kaksi kanavaa ja Maikkari päälle.

Vai oliko sittenkään?

SKS:n kirjoitusvalikoima Kulttuuritelevision aika on kirjoittajakollektiivin suuri kertomus aiheesta ”suomalaisen television toinen historia 1970–1980-luvuilla”. Kirjoittajista Anu Koivunen, Mari Pajala ja Laura Saarenmaa Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Janne Zareff on vapaampi agentti mutta yleläinen.

Silloin joskus Yle hallitsi ja jopa Maikkari mukautui. Oli kansakunta, jolle osoitettiin ohjelmaa mahdollisimman monipuolisesti. Kansaa haluttiin sivistää, tarjota välineitä hyvään kansalaisuuteen.

Kun asiaa nykyajan sirpalesateessa ajattelee, vanhaa melkein kaipaa. Asiat olivat järjestyksessä. Päättäjät ainakin ajattelivat haluavansa meille hyvää.

Silloin sekä oikeisto että vasemmisto olivat sivistyksen kannalla. Nyt lienee toisin.

Kulttuuritelevision aika tuntuu nyt surrealismilta. Tai parodialta.

Noppa-ohjelmassa lapsia opastettiin kulttuuripalvelujen käyttäjiksi. Opetusaiheena saattoi olla taidelaulu.

Mene ja tiedä oli vuodesta 1974 eteenpäin pyörinyt kulttuurimakasiini, jossa saatettiin keskustella vaikka koko jakson mitalta suomalaisesta nykyrunoudesta.

Nykyisen tositv:n tilalla oli teostelevisio, josta vastasi Ylen televisioteatteri. Jos Maikkari filmatisoi vaikkapa Veikko Huovisen teoksia, televisioteatteri saattoi esittää Eija-Elina Bergholmin ohjaaman teoksen Landet som icke är, joka kertoi Edith Södergranista.

Nähtiin ohjelmia Märta Tikkasen proosarunoista sekä Leena Uotisen esittämiä monologeja Arja Tiaisen runojen pohjalta.

Ulkomailta tuli sellaisia ihmeitä kuin Rainer Werner FassbinderinBerlin Alexanderplatz ja Ingmar BergmaninFanny ja Alexander.

Meilläkin osattiin monumentalisoida. Paavo Haavikon ja Kalle HolmberginRauta-aika oli Kalevalaa toisin.
Kirja ei käsittele vain kulttuuria taiteena vaan yleisempänä ohjelmistopolitiikkana, jonka tarkoitus on aktivoida, sivistää ja puhutella kansaa.

Vasemmistolaisuus oli silloin kulttuurielämän normi, mutta sen valta alkoi jo taittua 80-luvulle tultaessa.

Kirjassa varotaan syöttämästä uudemman oikeiston lapaan. Vasemmistopainotuksesta ei oikein haluta puhua.

Outoa on se, että muuten nationalismia tai kansakuntaisuutta vieroksuvat näkevätkin sen lähes hyvänä asiana, kun on kyse kulttuuritelevisiosta. Yhtenäinen kansa tuntuu olevan nostalgian kohde.

Melkein sitä haluaakin ohjatuksi nyt, kun kaaos on laki. Maailma oli joskus niin selkeä, että se piti vain syöttää meille. Tai siltä se vaikuttaa kun ajattelee kulttuuritelevision aikaa.”