Le Doulos - The Finger Man (1962) DVD kieli ranska, tekstitys englanti

Elokuva perustuu kuuluisan série noire -rikossarjan romaaniin Le Doulos, joka aloittaa suuren gangsterielokuvien sarjan ja vahvistaa Melvillen aseman lajityypin mestarina.

Jean-Paul Belmondo näyttelee kaksinaamaista Silieniä, alamaailman rikollista ja poliisin ilmiantajaa (le doulos), ja Serge Reggiani näyttelee petettyä rikollista Faugeliä. Melville luo tahallisen epäselvyyden ja petoksen maailman, jossa kaikki henkilöt eivät ole sitä, miltä näyttävät.

Tämä oli myös elokuva, jota Melville kutsui ”ensimmäiseksi oikeaksi poliisielokuvakseen”, ja siinä ovat jo läsnä hänen film noir -elokuviensa tunnusomaiset piirteet: synkkä tunnelma, lakoninen dialogi, jatkuva rikollisuuden uhka sekä miesten välisen ystävyyden, uskollisuuden ja petoksen teemat – ja aina läsnä oleva lähestyvän tragedian tunne.

Le Doulos osoittaa kunnioitusta 1940-luvun amerikkalaisille gangsterielokuville säilyttäen samalla omaleimaisen ranskalaisen näkökulman. Siinä missä Hollywood pyrkii selkeyteen ja yksinkertaistamiseen, Melvillen elokuvat – ja erityisesti Le Doulos – säilyttävät tarkoituksellisen epäselvyyden, mikä johtaa elokuvan lopussa merkittävään coup de théâtreen, yllättävään juonenkäänteeseen.

Lisämateriaali DVD:llä

Ranskalaisen elokuvan asiantuntijan Ginette Vincendeaun selostus valituista kohtauksista
Elokuvan alkuperäinen traileri
Haastattelu apulaisohjaaja Volker Schlöndorffin kanssa
Ohjaajan elämäkerta

Ohjaus: Jean-Pierre Melville

Silien – Jean-Paul Belmondo
Maurice Faugel – Serge Reggiani
Tarkastaja Clain – Jean Desailly
Tarkastaja Salignari – Daniel Crouet
Nuttheccio – Michel Piccoli
Armand – Jacques de Léon
Fabienne – Fabienne Dali
Thérèse – Monique Hennessy
Gilbert – René Lefèvre
Jean – Aimé de March
Rémy – Philippe Nahon

kieli ranska

Tekstitys ja kannen kieli englanti

Kuva anamorfinen widescreen 1.66:1

aluekoodi 2 näkyy Suomessa kaikilla laitteilla

Jean-Pierre Melville kutsui Le Doulosta ”ensimmäiseksi oikeaksi poliisielokuvakseen”. Sen edeltäjä Bob le flambeur (1956) sijoittui niin ikään rikollisten maailmaan, mutta Melvillen mukaan se ”ei ollut puhdas poliisielokuva vaan tapojen komedia”. Sellaisena Le Doulos (nimi tarkoittaa ”vasikkaa” eli poliisin ilmiantajaa) aloittaa rikoselokuvien kauden, jonka myötä Melvillestä tuli lajityypin suurin mestari Yhdysvaltojen ulkopuolella. Kaikki Melvillen tunnusomaiset piirteet ovat jo tässä ensimmäisessä esimerkissä: synkkä, kohtalonomainen tunnelma; fetisistinen kuvasto trenssitakeista ja lieriöhatusta; amerikkalaistyyliset jazz-yökerhot ja suurikokoiset autot; lakoninen dialogi ja miesten sanaton toveruus. Kaikkein tärkeimpänä Melvillen henkilökohtaiset teemat ystävyydestä ja kaksinaamaisuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta löytävät ihanteellisen ilmaisun hänen hyvin henkilökohtaisessa näkemyksessään rikollisesta alamaailmasta.

Heti ensimmäisessä kohtauksessa Melville näyttää vihjaavan, että hän tekee jotain aivan erilaista kuin Bob le flambeur. Aikaisempi elokuva sijoittui suurelta osin Montmartrelle, tuolle Pariisin keskustan ikoniselle, hohdokkaasti rähjäiselle kaupunginosalle. Le Doulos puolestaan sijoittuu pääkaupungin hyvin erilaiselle alueelle – ankeaan, teollistumisen jälkeiseen joutomaahan jossain unohdetuilla syrjäseuduilla – kauas siitä näkymästä, jonka saamme Sacré-Cœurista sen Montmartren yllä kohoavalta kukkulalta, ikään kuin korostaakseen sitä, kuinka erillään näiden kahden elokuvan maailmat ovat. Le Doulos sijoittuu urbaanin film noirin synkkään ja vieraantuneeseen maailmaan, jossa onnellisia loppuja ei ole odotettavissa.

Le Douloksen juoni on monimutkainen ja mutkikas – vielä enemmän kuin Pierre Lesoun série noire -romaanissa, johon elokuva perustuu. Useat tapahtumat, kuten varhaisessa vaiheessa tapahtuva murha, saavat vasta paljon myöhemmin merkityksensä, ja juonen lopullinen avautuminen perustuu poliisin tiedottaja Silienin (Jean-Paul Belmondo) kertomaan pitkään takaumaan, joka muuttaa lähes kaiken aiemmin näkemämme merkityksen. Olettaen tietysti, että Silienin kertomus pitää paikkansa. Nykyään valehtelevaan takaumaan perustuva ratkaisu on melko yleinen (kuten elokuvassa The Usual Suspects (1995)), mutta 1960-luvulla se oli paljon harvinaisempi; tässä suhteessa Melville saattoi olla aikaansa edellä. Joka tapauksessa arvoitus jää ratkaisematta.

Epäselvyys on Le Douloksen keskeinen piirre. Peilikuvat toistuvat; motiivit ovat hämärän peitossa; henkilöt varjostavat ja heijastavat toisiaan. Alkukohtauksessa, jossa Belmondon nimi ilmestyy ruudulle, kamera poimii hattuun ja trenssitakkiin pukeutuneen hahmon, joka nousee varjoista. Mutta kuten käy ilmi, hän ei ole Silien vaan entinen vanki Faugel (Serge Reggiani). Useaan otteeseen Melville leikkii tarkoituksellisesti henkilöhahmojen siluettien tunnistamisen epävarmuudella – erityisesti viimeisessä välienselvittelyssä.

Le Doulos oli Melvillen seitsemäs pitkä elokuva, ja tässä vaiheessa hänen tekninen osaamisensa oli muuttunut varmaksi ja itsevarmaksi. Eräässä kohtauksessa, jossa tapahtuu paljon liikettä ja dialogia, hän kuvasi yhtenäisen noin kahdeksan minuutin otoksen, ilmeisesti yksinkertaisesti todistaakseen itselleen pystyvänsä siihen. Naiset, kuten Melvillen rikoselokuvissa yleensä, esiintyvät vain vähän ja useimmiten negatiivisessa valossa, mutta miesnäyttelijöistään hän saa esiin hienovaraista ja vivahteikasta näyttelijäntyötä. Belmondon ovela viehätys ja Reggianin hauras intensiteetti ovat keskeisiä. Lisäksi Michel Piccoli tekee lyhyen mutta mieleenpainuvan roolisuorituksen yhtenä pääroistoista, rikospomo Nutthecciona. Täysin vastoin sitä stereotyyppiä, jota hän yleensä näyttelijänä edustaa – rikospomoa, jonka pitäisi hermostuneesti käskyttää kovanaamoja – hän vaikuttaa vaatimattomalta ja ystävälliseltä, mikä kääntää kaikki odotuksemme päälaelleen.