Markku Envall - Tavaratalo taivasalla ja muita esseitä

Kun esseekonkari Markku Envall haluaa esimerkiksi kommentoida markkinataloutta, hän ei suinkaan aloita johtajien osinkotuloista, vaan valjastaa käyttöön kertojaäänen:

”Kävelen sakeassa ihmisjoukossa telttakatosten välistä kujaa. Vastaan tulee keski-ikäistä ja vanhempaa väkeä, monet näyttävät olevan paikalla enemmän tapahtuman kuin ostamisen takia.”

Näin alkaa Envallin nimiessee uudessa kokoelmassa Tavaratalo taivasalla. Näemme kirjoittajan kotoisassa ympäristössä, maalaismarkkinoilla, missä hän paljastaa jotain olennaista itsestään sanavalinnoilla. Ihmisjoukko on ”sakea” ja heidän toiminnastaan tehdään kattava tulkinta (”näyttävät”) käytöksen perusteella. Kertoja kuvailee seuraavaksi omia lapsuusmuistoja markkinoista, mutta irtaantuu tulkinnassa persoonansa yläpuolelle: ”maalaisuus” ei pyri nykyään vetoamaan perinteisiin vaan ”elintarviketuotteiden alkuperään”.

Tällainen taktiikka, henkilökohtaisen yleistettävyyttä kommentoiva analyysi, on omiaan arkiesseeksi kutsutulle tekstityypille. Arkiessee on sekulaari vastine vanhan ajan katekismuksille, joiden tehtävä oli selittää abstraktit käsitteet kansantajuisesti.

Arki- ja taide-esseiden julkaisemisessa Envall on omaa luokkaansa. Vuodesta 1996 alkaen hän on julkaissut yhteensä yhdeksän kokoelmaa esseitä, joiden särmikkyys perustuu henkilökohtaisen kokemuksen yleistettävyyteen. Envallin pitkälliset kokeilut aforismien ja fragmenttien parissa vahvistavat, että sanaristikkomainen täsmällisesti toteaminen on hänen taidettaan.

Finlandia-palkitusta aforismikokoelmasta (Samurai nukkuu, 1989) on pian kolme vuosikymmentä ja miltei yhtä monta teosta. Envallin tuotteliaisuuden taustalla on kirjallisen semiotiikan korkea harrastuneisuus ja pitkä oppineisuus. Se motivoi ylittämään akateemiset tulkinnat ja lajityyppien rajat. Envallin kaltaiselle semiootikolle on omiaan tarkastella vaikkapa maalaismarkkinoita merkkien ja merkitysten sirkuksena, kunhan saa vetää siitä omat johtopäätöksensä.

Tavaratalo taivasalla -kokoelman kahdestakymmenestä tekstistä puolet on taide-esseitä. Niissäkin kiinnostavuuden kriteerinä toimii kirjoittajan persoona. Tarjolla on seitsemänkymppinen professoriluonne, joka elää ilman nettiä ja televisiota murahdellen myönteisiä lausuntoja ikätovereidensa Ian McEwanin ja Merette Mazzarellan romaaneista. 1990-luvun esseissä Envall saattoi puhua paljon myös perheestään, mutta nyt perheenjäsenten tilalla on kirjahyllyn konservatiivinen kaveripiiri.

Essee esseeltä Envall vapauttaa itseään kirjallisuustieteen oppilastista ja keskittyy sanataiteen toteutuneisiin ilmaisumuotoihin, ”fenotyyppeihin”, niin kuin hän itse vertaa. Tällainen induktiivinen analyysi ei käy keskustelua tutkimusperinteen kanssa – ja juuri siksi se tuntuu yllättävän raikkaalta niin klassikkojen kuin marginaalitapausten elvyttäjänä.