Meri Ollikainen - Karjalaisia leikkejä ja kansantanhuja 1947
Kuvaus
WSOY
1947
Oikein siisti, liki uudenveroinen kirja
Ei merkintöjä
AI: Meri Ollikaisen teos "Karjalaisia leikkejä ja kansantanhuja" on Suomen Naisten Liikuntakasvatusliiton vuonna 1947 julkaisema 86-sivuinen kirja. Se sisältää perinteisiä karjalaisia lastenleikkejä ja tansseja. Teos on harvinainen, antikvariaateista saatavilla oleva opas perinneliikuntaan.
Karjalan leikinhaluiset nuoret saattoivat esimerkiksi sunnuntai-iltana kerääntyä jonkin talon isoon tupaan. Jos talon isäntäväki antoi luvan, sekä nuoret että vanhat aloittivat yhteisen leikin, eli leikit, kuten niitä Kannaksella nimitettiin. Jossakin muualla ne olivat nimeltään kalenat, öiset tai besodat. Leikin alkaessa tytöt ja naiset asettuivat toiselle puolelle tupaa ja miehet toiselle. Vanhempi mies tai nainen valittiin leikin johtajaksi. Koska soittimia ei ollut, leikittiin laulun tahdissa esilaulajan johdolla. Niin sanottuja rinkileikkejä leikittiin aina sen mukaan, mitä laulussa sanottiin. Motoraa leikittiin siten, että toiset pyörivät piirissä ympäri ja samanaikaisesti kaksi paria pyöri piirin keskellä.
Laululeikkien lisäksi on myös paljon näytelmäleikkejä, joita esitettiin mm. joulunpyhien aikana ja häätilaisuuksissa lauluineen ja runoineen. Arvoitusleikeissä se, joka ei arvannut tehtyä kysymystä, saatettiin lähettää hymylään laulaen: ”Hys, hys hymylään, kun et tuotakaan tiedä.”
Kesäisin oltiin hippasilla puiden lomassa. Puuhippa oli sellainen, jossa jokaisella oli turvanaan puu. Toiset yrittivät juosten vaihtaa puitaan ja hippa päästä sellaisen puun turviin, josta toinen oli irrottanut. Pihamaalle saatettiin kokoontua ketun ajoon. Jokaisella oli häntänä nenäliina, riepu tai kukkiva pihlajan tai tuomen oksa. Lauma pyrähti metsään ja ajojahti alkoi. Yksi oli ajaja, joka yritti saada ketut kiinni. Juosta sai vaikka kuinka pitkälle, mutta piiloon ei saanut mennä. Häntää oli aina heilautettava merkiksi.
Lapsista karhu oli sekä pelottava että lystikäs. Kontiosta onkin keksitty monta leikkiä. Karhusilla –leikissä yksi nukkuu karhuna ja toiset ovat marjassa. Pelon tunne häviää usein laululla, siksi lapset rohkaisivat itseään laulamalla: ”Syön, syön karhun marjua, eikä karhu koske.” Sen, jonka karhu sai kiinni, joutuu karhuksi.
Vuodenajat toivat vaihtelua leikeille. Tuiskujen jälkeen, jolloin lumikinokset muovautuivat isoiksi, lapset kiipesivät kukoiksi linnan harjalle. Yksi oli ilman linnaa ja yritti heitellä toisia sieltä alas.
