Paajanen: Psyko - Kaikki levytykset 1977-1980 (2CD)

Esittäjä: Paajanen
Nimike: Psyko - Kaikki levytykset 1977-1980
Formaatti: 2CD
Julkaisupäivämäärä: 24.10.2007

Kappalesisältö:
 

CD1
01. Kasikympin lätkä
02. Yamaha ja Havanna
03. Siirry vähän James
04. Kadun väärällä puolella
05. He veivät lapset pois
06. Kaikki kulkee niin hiljaa
07. Poste restante
08. Aito suomalainen ranskatar
09. Patakuningatar
10. Bonnie & Clyde
11. Tyttö pieni (pelkäätkö mua?)
12. Haavelintu

CD2
01. Omena
02. Missä Liisa on?
03. Mrs. Brook
04. Yksin
05. Kundi meikkaa
06. Claudia Cardinale
07. Billyn lähtö
08. Nauruihminen
09. Puuttuva rengas
10. Alfa, Romeo
11. Anne
12. Vain tuskaako tein?
13. Omena
14. Yläkerran psyko
15. Hait tyttöjä syö
16. Fahrenheit 451
17. Sähköinen soturi
18. Avoin ovi
 

Paajanen kertoo levyn kappaleista:

Kasikympin lätkä. Biisin syntyaikoihin ei itselläni ollut ajokorttia, hieman vanhemmilla ystävilläni kylläkin. Mieleen tulee pari juttua: Ellun Ford Escortin kone syttyi palamaan keskellä Mannerheimintietä. Kyydissä ollut Jouni Kosenius ojensi auttavan jos ei kätensä, niin sinne päin ja alkoi lorottamaan savuavan koneen päälle. Tämä sinänsä rohkea ja avulias ele ei miellyttänyt auton omistajaa esteettisesti tai muutenkaan. Palakoon mieluummin koko paska. Jotenkin ymmärrän. Toinen asia, jonka biisistä muistan, on laini jossa laulan ja vielä lisää vanteita levensin. Se aiheutti hilpeyttä frendeissä tyyliin tosi vahva jätkä, hahhah.

Yamaha ja Havanna. Sain idean biisiin katsellessani kitaristifrendini Puka Oinosen isoveljen Jarin prätkäilyä punaisella Kawasakillaan. Hänellä oli tapana ajaa Helsingin Ratakatua edestakaisin about 150 km/h koko ajan keula kohti taivasta. Ehkä nykyajan bombereista tuo ei kovin kummoista ole, mutta Jarin katu-uskottavuutta lisää se, että Ratakadulla oli siihen aikaan aktiivinen poliisiasema ja silloisen Suopon päämaja. Tästä tehtiin myös video samaan aikaan Jamesin kanssa. Se, miksi levy-yhtiö valitsi kuvauspaikaksi niin itsetuhohakuisen mestan, on arvoitus (kts. Siirry Vähän, James). Ehkä he ajattelivat sen sopivan stailiini?

Siirry vähän James. Muistan, kun menimme jonkun prätkäkerhon tiloihin kuvaamaan biisistä videota. Jengi oli tätä rasvalettiosastoa. Meidät otettiin ystävällisesti ja innolla vastaan. Sitten alkoi videon teko ja biisin soiminen. Efekti oli jäätävä ja tuijotuksen määrä painostava. Tehdessämme lähtöä odotin koko ajan, että joku alkaa syöttämään sukkaa tms. Mutta onneksi riitti kun käveli läpi ahtaan kunniakujan. Ja lopuksi: Palokundalaiste Veis on Palokuntalaisten Veisu Rauman murteella. Miten se liittyy mihinkään? Ei mitenkään, Veis oli ainoa sana mikä tuli mieleen, kun yritin riimittää Jamesia. Enkä keksi parempaa vieläkään.

Kadun väärällä puolella. Stadissa kulkiessani tutustuin moniin spurguihin. Alaikäisenähän omenaviini on viisasta nauttia puistoissa. Harvoin poliiseja ja jos on, niin tarjolla kaikki suunnat paeta flindan kanssa. Myös toilet-osasto toimii erinomaisesti ei koskaan jonoja. Yllätyin, kun niin monet rantojen miehet olivat fiksuja ja koulutettuja. Proffaa, opettajaa, tutkijaa ja lääkäriä. Elämä on vaan heitellyt rankalla kädellä. Säkeistöjä tässä oli alun perin paljon enemmän, joku sitten valitsi nämä. Myös yksi rasitus tästä syntyi. Aina kun biisi alkoi soimaan, frendit lauloivat: mulla on ollut harvoin raakaa lihaa.

He veivät lapset pois. Tapanani oli kuunnella Lou Reedin Berlin-albumia korvalappustereoista alkaessani nukkumaan. Sieltähän tämä (melkein) löytyy: They Takin´ Her Children Away. Aika levyn lopussa muistaakseni. Nykymusassahan on jo ihan sääntönä, että jos joku menestyy niin sitä plagioidaan surutta. Etenkin iskelmäpuolella. Itse olen aina vihannut plagiointia. Myönnän, että joskus vaikutteiden ottaminen on mennyt vähän liiallisuuksiin, mutta niitäpä ei ole julkaistukaan. Eri biisihän tämä lopulta on kuin Loun, mutta liian lähellä mennään. En voi muuta kuin toivoa, että uskotte tämän olleen vahinko.

Kaikki kulkee niin hiljaa. Vanhat ystäväni Kepa ja A-P pitävät tätä kaikkien aikojen biisinä. Kaiketi tämä on soinut taustalla herrojen ensirakkauden salaisuuksia availlessa? En parempaakaan selitystä keksi. Täyttä iskelmää ja ehkä ok sellaista. Outo myös siksi, ettei tapanani ole ollut tehdä näin helposti sulavaa kamaa. Ehkä juuri siksi olen vieläkin näin rahaton. Tekstin tekemisestä muistan sen, että tuijottelin aamuyöstä kerrostalon ikkunasta ja kirjoitin biisin paperille luomatta siihen kertaakaan katsettani.

Poste Restante. Biisiin liittyy paljon tunteita, onhan se soolotuotantoni ensimmäinen kappale. Olin tehtaillut c-kasetteja urakalla kaikkiin levy-yhtiöihin, joita puhelinluettelosta löytyi. Ainoa joka vastasi oli Love Records. Palaute oli aika selvä: Mene hoitoon! Noin siinä tosiaan luki. Mutta hienoa, luu kurkkuun vaan. Oikeasti pidin tuosta palautteesta ainakin jonkinlaista asennetta oli sielläkin päässä. Vastapainoksi lähetin 45-minuuttisen akustisen instrumentaalin, jonka vedin hatusta ja jolle annoin hienon englanninkielisen nimen. Se saikin jo paremmat arvostelut, joskaan teoksen funktio ei kuulemma ollut aivan kirkas. No ei ollut ei. Takaisin Poste Restanteen. Eräs aamupäivä sain puhelun: Täällä Jarmo Jylhä, terve! Nyt olisi kiire, tehdään Poste Restante Syksyn Sävel -karsintaan. Tulisitko Finnvox-studiolle Se veti maailman sekaisin. Tuskin enää koskaan koen niin suurta onnen ja onnistumisen tunnetta. Teksti oli muuten alkujaan mies ja transvestiittitreffit -juttu ja sitä piti luonnollisesti muuttaa.

Aito suomalainen ranskatar. Tämä on yhdestä kimmasta, jonka kanssa styylasin hetken. Ihan hyvännäköinen tyttö, mutta hänellä oli pakkomielle. Kukaan ei saanut nähdä häntä ilman meikkiä, etenkään minä! Ja se meikki ei sitten ollut mikään kevyt päivämeikki vaan totaalinen kaikki-naamaan-mikä-vielä-tarttuu -style. Kotioloissa ilman sotamaalausta ollessaan hän peitti kasvonsa jonkinlaisilla pyyhkeillä, silmät vain näkyivät. Kun hän siinä käärinliinoissaan jutusteli, niin tuli fiilis että tässähän styylataan Näkymättömän miehen kanssa. Sinänsä mielenkiintoista mutta ei sitten ehkä kuitenkaan. Amulet-yhtye Lahdesta ihastui biisiin ja teki siitä singlen Status Quo -versiona, kuten he itse sovitustaan luonnehtivat.

Patakuningatar. Mieleeni tulee ystäväni Pekka Salminen, kundi jota muistellessani aina ikävöin. Pekasta olen demoillut myöhemmin pari biisiäkin. Tämän biisin kertosäettä hän aina kännin kulminaatiopisteessä alkoi yhtäkkiä hoilata. Kiitos siitä. Paras tapaus oli, kun isolla porukalla olimme erään frendin mökillä ja Pekka oli sidottuna mökin nurkkaan. Hänet piti välillä sitoa kiinni, koska oli brenkussa hiukka arvaamaton ja todella vahva. Hänen viimeiset sanansa olivat 187 desibelin voimalla karjaistu: patakuningatar! Sitten laskeutui pimeys. Biisin synty on yksinkertainen: Olin oikeasti rakastunut korttipakan piirrettyyn patakuningattareen. Me styylattiin öisin unissani ja tehtiin kaikkea mukavaa Näen vieläkin ne kauniit kasvot. En muista miten suhteemme päättyi, ehkä tapasin jonkun oikean tytön.

Bonnie & Clyde. Tästä leffasta olen aina pitänyt. Biisi muuttui niin täysin kun Bruno Korpela sovitti sen. Oli todella vaikeaa saada lauluun enää mitään järkeä. Alkujaan tämä oli simppeli keskitempo-rock noin se muuttui lähes progeksi. Sinänsä ihan komea juttu. Laulussa vaan hämää pahiten tuo choruksen: me toisillamme vesihiihdetään. Se on vain aavistuksen parempi kuin Neumannin: ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon Autiotalossaan. Ja tuotahan ei pysty alittamaan.

Tyttö pieni (pelkäätkö mua?). Olin lukenut jostain lehdestä siskosta ja veljestä, jotka olivat jollain ihmeen konstilla päässeet naimisiin ja sitten tehneet lapsiakin. Näillä lapsilla oli ties´ mitä ongelmia ja häiriöitä sukusekaantumisen seurauksena. Siis ehtaa Paajas-biisimatskua. Maustoin tekstiä vielä vähän kotiväkivallan uhalla ja niin syntyi Sisko pieni, pelkäätkö mua. Levy-yhtiö kuitenkin hienovaraisesti pyysi minua tarkistamaan tekstin informaatiosisältöä. No tein sitten niin.

Haavelintu. Ensimmäisiä biisejä joita olen tehnyt. Tosi vanha. Siksi en oikeastaan vaihtaisi sanaakaan. Kaikki on vieläkin niin totta tai harhaa. Haaveisiin ja unelmiin on pakko uskoa, eihän muuten jää jäljelle mitään. Idea syntyi David Bowien lauseesta ihminen, joka on luova ja jaksaa jatkaa näkemyksensä puolesta vastoinkäymisistä huolimatta, pääsee ennemmin tai myöhemmin päämääräänsä. Tuo lause on liimattu ensimmäisen tekstivihkoni ensimmäiselle sivulle ja samalla sydämeeni.

Omena. Ystäväni A-P:n äiti jostain syystä piti minusta. Hän oli lehtialalla ja ehdotti Eiköhän-oteta-lasilliset-valkoviiniä-keittiössä -ystävälleen Satu Saaristolle jutun tekoa minusta. Pian löysinkin itseni Ilta-Sanomien toimituksesta. Satu kysyi mistä keksin aiheet lauluihin. En siinä studiksessa keksinyt muuta kuin hedelmäkulhon himassa. Kerroin kirjoittaneeni edellisiltana biisin omenasta. Se painettiin lehteen ja pakkohan se oli sitten tehdä. Aika harvaa biisiä mainostetaan lehdessä ennen sen tekemistä. Olin myös valeh maininnut seuraavan levyn biisien olevan valmiina. Levy-yhtiö luki tämän ja pian sainkin puhelun: Microvox-studio on varattu ensi viikoksi, menkää tekemään levy, kun sulla on ne biisitkin valmiina. Lehdistön voimaa ei pidä aliarvioida.

Missä Liisa on. Tästä biisistä sain paljon noottia. Tekstissä mainitaan Rinnekoti, jota luulin hullujenhuoneeksi. Kysyin kerran frendeiltä, että mitäs hoitoloita niitä on Hesperian lisäksi. Joku huikkasi että Rinnekoti. No sehän oli siinä. Muistaakseni Levyraadista tuttu Jaakko Jahnukainen sai raivarin kun mollaan kehitysvammaisten mestaa tuolla tavalla. Pitäisi kuulemma ottaa selvää tosiasioista ennen kuin menee sekoilemaan lauluihinsa. Tottahan tuo on ja pyydän anteeksi. Kirjoitin silloin lauluni niin nopeasti, ettei ole tullut edes mieleen tarkistaa mitään faktoja mistään. Kuten bemarin, kaatui eteen turvapuskurin. Faktahan on se, ettei bemareissa 70-luvulla ollut mitään turvapuskuria ja imagon tuntien ei taida olla vieläkään. Nykyäänhän autot muotoillaan siten, että mahdollinen esteenä ollut jalankulkija lentää kiilamaisen muodon ansiosta sujuvasti yli katon naarmuttamatta maalipintaa. Biisin alkuperäinen ja ikävämpi puoli: erään frendini työkaverin tapana oli hakata kimmafrendinsä huonoon kuntoon jos tämä oli esim. ostanut jonkun vaatteen ilman lupaa, juonut lasin viiniä, puhunut tuntemattoman kundin kanssa tai vaikka tehnyt ns. väärää ruokaa. Kumpaakaan en osaa arvostaa. Tyttöä toki säälin. Ja miehelle sanoisin: Jos tarvitset tyttösi kanssa asiasi selväksi tekemiseen nyrkkejä, ei sinulla edes voi olla mitään sanottavaa.

Mrs. Brook. Naissuhteeni ovat aina olleet ongelmallisia. Kimma ei tajua minua ollenkaan tai sitten tajuaa kaiken mikä taas on täysi mahdottomuus. Pitkiäkin suhteita on toki ollut, kuten nykyinen 20 vuotta. Mutta aina tuntuu siltä kuin kaikki olisi liipasimella. Tätä tehdessäni ajattelin jonkinlaista virtuaalirakkautta. Sillai että itse olisin tietokone. En tiedä mistä idea syntyi, enhän ollut tuolloin varmaan edes nähnyt tietokonetta. Nythän jotain webcam-seksiä löytyy jo varmaan Biltemankin verkkosivuilta, jos siltä tuntuu. Voi olla hyväkin joillekin tyypeille saa esiintyä fantasioineen pelkäämättä, että joutuisi koskettamaan toisen hikistä ihoa. Eikä aktin jälkeen tarvitse yrittää olla hellä ja huomaavainen partnerilleen, vaan voi alkaa heti syömään ja tsiigaamaan sitä vuokra-dvd:tä. Kai biisi oli edellä aikaansa, vähän samoin kuin Kundi Meikkaa. Mainittakoon Kimmo Koseniuksen herkullinen kenguru-moog ja Seppo Rannikon hieno saksofonisoolo. Epävireinen mutta hieno silti.

Yksin. Tätä en ollut ajatellut Psykolle. Puka muistaakseni tykkäsi biisistä ja halusi sen mukaan. No mikäs siinä. Biisi on tyypillinen teiniromantiikka -juttu. Varmaankin sain vaikutteita Baddingin Nuori rakkaus -versiosta. Se oli kova sana Lintsin Luola-discossa aikoinaan. Kun meni hakemaan kimmaa hitaisiin, oli keskimääräistä paremmat mahdollisuudet saada tyttö parketille kun Nuori rakkaus soi taustalla. Discon pokeilla oli muuten tosi hyvä keino opettaa Naama-Ei-Miellytä -tyyppejä. Kun hakkaa takahuoneessa asiakasta isolla märällä froteepyyhkeellä selkään, ei jää mustelmia. Ja se myös toimi, ikävä kyllä.

Kundi meikkaa. Se, että imagoni muuttui salamannopeasti, on Help-lehden Tom Pyynösen ansiota. Tom halusi kovan jutun lehteen uudesta kyvystä. Tom kyseli esikuviani jne. Sanoin haluavani olla jotain Bryan Ferryn ja David Bowien väliltä. Siihen Tom: No jos sä diggaat Bryan Ferryä, niin miksi helvetissä sä tuut mun eteeni tollasessa tuulipuvussa! Mutsin kanssa oltiin käyty se edellispäivänä ostamassa Stockkalta äidit haluavat poikansa menevän haastatteluihin siistinä. Kuvia otettiin sitten yläosattomissa. Lehdessä oli sitten vielä isolla teksti Taskulaskin ei valehtele, Paajanen tekee yli 2000 biisiä vuodessa! Kaveripiirissä se muuttui muotoon Taskulaskin ei valehtele, Paajanen valehtelee! Junttikuteet saivat jäädä ja aloin haalia kirppareilta puvun poikineen. Myös meikit astuivat kuvaan. Kundi meikkaa on tosielämästä. Siihen aikaan ei meikkaavalla kundilla ollut aina helppoa stadissa. Myöhemmin meikkaustaidotkin paranivat Twiggy Oliverin herättyä henkiin (ei, emme ole sama henkilö). Opettajana toimi mm. Helena Lindgren. Hän näytti miten kajalilla saadaan erilaisia efekti-ilmeitä kasvoihin vinoon, kohtalokkaiksi, tuijottavaksi, seksikkäiksi mitä vain. Vähän toista kuin villevalotuomasholopainenrasmuslauri -tyyli moi, olen juuri herännyt ja silmäni on mustattu paksulla tussilla joka ei lähde itkemälläkään, ja hieromalla se vaan leviää, mitä teen?! Hehe joke, boys.

Claudia Cardinale. Nyt vuosien jälkeen ymmärrän mitä olen tässä hakenut. Hypnoottista toistoa joka päättyy lopulta kaaokseen. Nyt toteutus olisi helppoa mutta silloin aika hakusessa. Ja meillähän oli Microvoxissa käytössä vain kaksi raitaa. Diggasin Claudia Cardinalea siis tätä näyttelijätärtä. Hänessä oli seksikkyyttä ja ylväyttä. Pukan mielestä Elisabeth Taylor oli maailman kaunein. Hänessä taas en nähnyt muuta kuin hiukka läskin muijan. No okei, ihan okei nuorempana. Kosse taisi pitää Marilynistä. Varma valinta sinänsä, mutta turhan isoluinen ja lihaisa minun makuuni. Claudiassa oli sitä jotain. Mitä sitten jos olikin satavuotias. Jos sussa on jotain, sussa on jotain myös muumiona.

Billyn lähtö. Intti alkoi painaa päälle, eikä minua todellakaan kiinnostanut mennä Lappeenrantaan rakuunaksi. Ydinsodan alettua hevosmiehillä onkin varmaan ihan keskeinen rooli. Hehän voivat helposti joukolla karauttaa läpi laskeumapilven silloin kun Hornettien sähkö- ja tutkalaitteet ovat jo entisiä. Kuulin kulmilta, että kannattaa mennä yksityiselle psykiatrille lykkäyksen tai vapautuksen toivossa. Näin teinkin ja kerroin hyytävistä valvepainajaisistani: hyökkäävistä raitiovaunuista, katonrajassa nauravista enkeleistä, pienestä kääpiöstä joka aukoi päätään loputtomiin ja aina selkäni takana. Lääkäri totesi että selvä tapaus ja määräsi paketin Temestaa kotiinviemisiksi. Se olikin stydiä kamaa, sillä pärjäsi missä tilanteessa vain. Mutta kun se loppui, vieroitusoireet olivat helvetilliset. Kävin lenkillä ainakin kolmesti päivässä, joskus yölläkin. Yhden lenkin pituus oli noin 20 km. Juoksin itseäni pakoon. Jonkinlainen paniikkiolotila. Keksimäni painajaiset olivat käyneet toteen. Se ilkeä kääpiö juoksi perässäni selittäen koko ajan jotain inhottavaa. Oikeasti pelkäsin. Ja juoksin kovempaa. Viimein oireet heikkenivät kunnes lopulta loppuivat. Olin siinä vaiheessa jo varmaan sellaisessa kondiksessa, että moni MM-tason maratoonari olisi pakotettu tsiigaamaan perävaloja jos olisi samalle viivalle uskaltautunut. Peruskunto palautui kuitenkin nopeasti savukkeiden, omenaviinin ja Magyarin avulla. Billyn Lähtö on näiltä ajoilta. Pukaa aina harmitti tuo laini ja Billyn skitan vaihtoi taskukameraan. Helvetin hullu, minkä ihmeen takia?, Puka manasi. Mutta kuule, ei mitään oikeasti tapahtunut.

Nauruihminen. Tätä ei moni ymmärtänyt. Puka kyllä ymmärsi, olimmehan molemmat keränneet Kuvitetut Klassikot -sarjakuvalehtiä. Opin lukemaan jo ennen koulua. Skidinä olin mutsin ja systerin kanssa serkun luona kylässä. Kotiinlähdön koittaessa sain pahan ennakkoaavistuksen. Selitin äidille, ettemme voi lähteä. Ã?iti luuli että halusin vain jatkaa serkkuni Aku Ankkojen lukemista: Mauno, nyt on jo myöhä. Mennään kotiin nukkumaan. Mutta ei se sitä ollut. Aavistin jotain pahaa, en vain osannut selittää mitä. Maantie oli mennyt sinä iltana ensijäähän. Sehän joka vuosi yllättää autoilijat. Niin yllätti mutsinkin. Perheemme tuliterä Mosse Elite kääntyi rampissa poikittain vastaantulevien kaistalle. Ja silloin pamahti. Minulta nyrjähti niska ja jalkojen luut muuttuivat jauhoksi. Siskolta toinen jalka ja äidiltä brakasi niska. Vietin Auroran lastensairaalassa lähes pari vuotta. Ainoa mitä siellä voi tehdä, oli lukeminen. Lastenkirjat oli äkkiä käyty läpi, joten siirryin maailmankirjallisuuden klassikoihin. Hugosta Darwinin Lajien syntyyn ja kaikki siltä väliltä. Ainoa ystävä oli huoneen ikkunan takana kasvanut koivu. Juttelimme niitä näitä. Syksyt olivat surullisia, kun kaverini lehdet kellastuivat ja lopulta leijailivat syystuulen mukana pois. Puut nimittäin eivät juttele talvisin. Kevät oli riemun aikaa, kun näin ystävälläni ensimmäiset silmut. Olimme molemmat niin iloisia. Levyn alkusanoissa puhun kohtalosta. Kaikella on merkityksensä, eikä siihen välttämättä tarvita mitään jumalaa. Ilman tuota sairaalareissua tuskin omaisin mitenkään kummoista mielikuvitusta. Nyt minulla on joskus aivan liikaakin. Hahmotan todellisuuden ja kuvitellun yhtä vahvoina. Yksin ollessani voin sujuvasti siirtyä mielessäni maailmasta toiseen. Täytyy myöntää että mielikuvitusmaailma viehättää hieman enemmän kuin tylsä arkipäivä loputtomine huolineen. Nauruihminen on tietenkin Victor Hugon tarina. Eräässä mielessä myös poikkeava Psykon biiseistä. Nykyäänkin välillä rämpytellessäni skittaa, tapailen näitä sointuja kuin huomaamatta.

Puuttuva rengas. Ennen oli Hesan kaupunginosissa jengejä. Oli Agricolan-puiston mitättömät liimanhaistelijat, Johanneksen Kirkon puiston ärsyttävät tinnerin sniffaajat, Sörkan vähän lössöt mutta välillä suht´ varteenotettavat tyypit, Steissin vihatut stilettipellet, Skattallakin kai jotain. Sitten tiukat Kallio, Punavuori ja Rööperi. Itse olin Punavuoren osastossa. Välillä jengit tekivät vierailuja toisten alueille milloin mistäkin syystä. Usein oman alueen kimmaa oli häiritty jossain diskossa tms. vakavaa. Katujen ritarit lähtivät oitis korjaamaan vääryyttä. Itse en tainnut osallistua rankaisuretkeen kuin kerran, eikä silloinkaan mitään tapahtunut. En koskaan ole oikein innostunut flaidaamisesta. Vedän tyyppiä turpaan vain jos se on ihan välttämätöntä. Kalliossa kyllä kuljin paljon pienellä riskillä. Seuranani oli kuitenkin Ade Salminen, kalliolainen jolla oli kovan kundin maine. Hän oli hyvä frendini samalta luokalta Norssissa (onkohan Norssin ennätykseni vielä voimassa: äidinkieli 10, kuvis 10, musiikki 10 ja kaikki muut nelosia). Aina välillä, kun minut haluttiin hakata, tuli Ade väliin ja totesi uhoajalle: Sun pitää hakata mut ensin. Vain kerran yksi skrode tyyppi aloitti matsin. Flaidis oli tiukka. Kaksi katutappelijaa parhaasta päästä ilman aseita. Välillä ei kadun leveys riittänyt ja näyteikkunat vaan rysähteli. Ade oli kuitenkin paremmassa kunnossa kuin skrode, joka oli lopulta pakotettu väsyneenä antautumaan. Sana tuosta tietenkin kiiri joka puolelle Kalliota. Saimme jatkossa kulkea suht´ rauhassa. Ominpäin ei kuitenkaan olisi kannattanut Kalliossa luudata. Mutta eipä kalliolaista usein Punavuoressakaan bongannut ja samasta syystä. Pelitilanne oli siis KojoKojo. Ehkä läheltä-piti -tilanteita oli sen verran paljon, että rustasin tämän rokin. Puka on aina ollut tyylitajuinen ja tiukka kitaristi niin tässäkin. Ps. Oikeinkirjoitusasu kengälle on tsenga eikä stenga kuka sen kanteen kirjoititkin.

Alfa, Romeo. Tästä muistan Kimmon Helsingin Viiskulmasta. Aina virne suupielessä pokailemassa tyttöjä sänkyyn. Vieläpä on­nistuen. En ole katkera mutta Kimmo suosi doggy-style -asentoa, jossa pystyi taskukameralla ottamaan salaa kuvia sen ollessa siellä. Tytöt eivät huomanneet mitään pää vasten tyynyä. Mitäköhän Kimmo on näinä digiaikoina keksinyt. Kimmon mielestä tuo MaCasaNa-kööri biisissä oli loistava. Melkein yhtä hyvä kuin Barry Manilowin Copacabana. Tuohon on vaikea sanoa mitään. MaCasaNa on okei ja Barryn biisi hieno. Alfa, Romeo on helposti ja nopeasti syntynyt harmiton veto. Kuten Kimmonkin vedot.

Anne. Muistaakseni tapasin Annen (ei oikea nimi) Björkhagenin tanssilavalla. En ollut kovinkaan innostunut. Suoraan sanoen Anne ei ollut mikään kaunotar. Esim. Pukan lempilauseita oli Sovitaanko, että olen rumankaunis ja naurua päälle. Tuo rumankaunis tuli muistaakseni jostain pornolehdestä. Anne jotenkin liimautui minuun tuon illan jälkeen. Kimma oli kuitenkin hyvin herkkä ja älykäs. Kaksin ollessamme puhuimme kaikesta jotenkin runollisesti. Aloin oikeasti kiintyä häneen. Vietimme kesäpäiviä Linnanmäen kallioilla. Kaveripiirin painostus oli kuitenkin armoton Jätä nyt se rupisammakko- tyyliin. Niinpä tein bänet Annen kanssa, vaikka en oikeasti halunnutkaan. En arvannut kuinka raskaasti hän sen ottaisi. Seuraavana iltana hän heittäytyi lähijunan alle. 15-vuotiaana. Hänen äitinsä soitti minulle muutaman päivän kuluttua. Kertoi Annen jättäneen minulle osoitetun kirjeen haluaisinko tulla sen hakemaan? Lupasin tulla enkä koskaan mennyt, en voinut. Biisin tarina on aivan erilainen mutta kuitenkin se on sama, jotenkin.

Vain tuskaako tein. Tässä on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa tsekata laulun sävellaji ennen muita toimenpiteitä. A-osissa on haettu jotain tummaa, miehistä soundia. Ei soi. Chorus on taas kun aivan eri tyypin laulama. Se soi. Jotain sanoakseni: tässä soittaa saksofonia sama mies, joka heittää sen legendaarisen soolon Olavi Virran Hopeiseen Kuuhun. Ja sehän on jo jotain. Frendithän käänsi tämän(kin) biisin katu-uskottavaksi heti: Vain taskuunko tein

Omena. Alkuperäinen torso näyte siitä, miltä Omenan piti kuulostaa. Laulustailin eron selitys on yksinkertainen: Microvoxin Pekka Nurmikallio myöhästyi studiosession alusta about puoli tuntia ja tuli sitten pahoitellen paikalle. Minä, Puka ja Kosse emme edes huomanneet mitään viivytystä. Anteeksipyyntönä hän oli käynyt handelissa ostamassa meille ison viskilekan; eikö se puoli tuntia mennyt silloin siihen? Mutta parempi näin. Pienessä viskituiskeessa tulkintaakin alkaa kummasti irtoamaan. Ehkä tuo oli Pekan yliovela suunnitelmakin. Koko biisi oli hillitöntä hullun raakkumista enteillen jo Yläkerran Psykoa? Tallennusteknisistä syistä (c-kasetti) ei jäljelle jäänyt kuin tämä pätkä. Päivää myöhemmin tein sitten Omenan säällisen version. Ei tehnyt mieli laulaa mitään kovia ääniä. Pekan äitiä muistan aina lämmöllä: se joka ei ole istunut tämän kahvipöydässä, ei tiedä levyttämisestä mitään.

Yläkerran psyko. Yritin tehdä oikein hienoja biisejä. Paljon sointuja ja ovelia juonenkäänteitä melodioissa sekä teksteissä. Soittotaitoni eivät kuitenkaan aina yltäneet siihen, miten biisit päässäni kuulin. Turhautumista oli ilmassa. Jätinkin sävellyshommat pariksi päiväksi ja kuuntelin radiota. Sieltä tulikin sitten sellaista tuubaa, että herttamaleijaa (jotain Novaa nykyisin kuunnellessa on lohdullista huomata maailmassa olevan jotain pysyvää). Asialle piti tehdä jotain. Kirjoitin biisitekstin ja soitin Jarkka Jylhälle ja kysyin olisiko tänään Erno Lindahlin studiossa tunnin verran aikaa sen äänittämiseen. Jarkka sanoi joo, ehkä kaksikin ja kysyi, että millainen kappale on kyseessä. Siinä vaiheessahan itse sävellyksestä en vielä tiennyt mitään, joten sanoin siinä olevan koko ajan modulaatioita. Ã?äni värähtäen Jarkka sopi kanssani studioajan iltapäiväksi. Studiossa esittelin ideani ja Jarkka innostui, pelimies kun on. Hauskaa meillä oli. Silloin efektiääniä ei mistään netistä saanut vaan ne piti useimmiten tehdä itse. Suosittelen sitä myös tämän päivän omaehtoisille muusikoille. Efektiä, jonka duunaat itse vaikkapa poraamalla iskuporakoneella olohuoneen maisemaikkunaa, ei joka pojan levyltä löydykään. Mutta mulle on laskuja turha lähetellä. Taiteella on hintansa. Tällaisessa biisissä on kertaotto kai ainoa onnistumisen mahdollisuus. Miten tuollaista treenaisikaan. Olisi kaiketikin ollut järkevämpää heittää tosi tiukka punkrock tämän sijaan, mutta se olisi ollut niin tylsää. Sitä paitsi lähes keikarimainen out-lookini olisi jo aiheuttanut voimakkaan ristiriidan. Pukeutuminenhan on puoli musaa. Yläkerran psykon tarkoitus ei ollut olla musaa vaan Juttu.

Hait tyttöjä syö. Muiden, ei niin avarakatseisesti suhtautuvien, levypomojen mielenrauhan huomioiden väsäsin Yläkerran psyko -sinkun B-puolelle iisin biisin, josta satuin muistamaan sanat ja soinnut. Yhteen aikaan oli Hesassa ns. kaappari-buumi. Kundit cruisaili taunuksillaan etsimässä kimmoja kyytiinsä. Systeemi toimi taksi-periaatteella eli tarjouduttiin viemään tyttö kotiinsa. Perillä vastapalveluksena vihjaistiin josko maksu kävisi noin niin kuin luonnossa. Joskus kaikki sujui onnellisesti joskus taas ei. Styylasin erään Mirjan kanssa noihin aikoihin. Hän oli kerran saanut kovakouraista käsittelyä kieltäydyttyään moisesta maksutavasta. Noista jutuista kirjoitin sitten tämän slovarin.

Fahrenheit 451. Sain selitellä monille sanoja olen palomies, pois kirjasi vien, mulle venttiiliin vielä yksi jää. Onhan tuo outoa jos ei ole lukenut Ray Bradburyn kirjaa. Tässähän se tarina on lyhennettynä. Tiukkaa pakkausta ennen WinZipiä. Pidin kyllä biisistä sinänsä. Ihan käyttökelpoista kamaa jos vain olisi fixannut temmot ja sovituksen kuntoon. Ja kaikuakin on käytetty kuin se olisi ilmaista. Ray Bradburysta on vielä pakko sanoa yksi juttu. Novellikokoelmassaan Kuvitettu mies on se tarina, jossa astronautti syöksyy onnettomuuden seurauksena maan ilmakehään. Maan pinnalla pikkupoika katsoo iltataivaalle ja huudahtaa: katso äiti, tähdenlento! Niinpäs onkin, äiti vastaa ja jatkaa: toivo jotakin. Itken joka kerta sen lukiessani.

Sähköinen soturi. Sain esimakua tähtielämästä. Tilaisuuksista joissa oli Tärkeitä ihmisiä eri medioista, joita piti miellyttää. Sekä muita kauniita ja menestyneitä ihmisiä joiden tuntemisen ura vaatii. Miksi, sitä ei kukaan tiedä. Eräissäkin sikajuhlissa kieri vartaassa Suomen suurin karju hiljaisella tulella a´la Asterix ja pitopöydät notkuivat siirtomaiden oudon värisiä herkkuja. Small-talkia opetellessani Klaus Thomassonin kanssa näykimme haarukoilla jotain niskapalaa. Hyvää kai oli, maistoikohan Klasukaan sitä? Bileissä esiteltiin minun ja jonkun muun videobiisejä. Klasu luovi tilaisuudessa kuin kala vedessä ja otti nuoren keltanokan suojelukseensa. Kehui videoesiintymistäni ja esitteli minut monelle tuttu-tv:stä -naamalle. Hänen tilaamaansa bitumi-expressokahviin ja 140 vuotta eKr pullotettuun xyz-konjakkiin en kuitenkaan bule-bulen buke´hen tottuneena mieltynyt. Tunnelma silti nousi. Yhtäkkiä erään huoneen pariovet lävähtivät auki ja siinä seisoi Markku Suominen! Hän kutsui tärkeät ihmiset huoneeseen kuuntelemaan uutuuslevyään. Klasu muilutti minut sisään ja upposimme yhteen nahkasohvista. Shampanjaa tuotiin ja juotiin. Hunajaiset sävelet seurasivat toistaan ryyditettynä Markun välikommenteilla kuten kuinka vertauskuvallista on lause minä rakastan sinua. Olin nuori enkä tajunnut Markun tai sanoittajien neroutta. Kama oli vain imelää skeidaa. Muut kyllä kehuivat ja välillä kuului aplodeeraustakin. Markku oli yhtä hymyä. Demis Roussos -kuosissaan hän lipui eteeni kysyen mielipidettä levystä. Osaamatta valehdella sanoin ettei levy ihan ensimmäisenä tarttuisi kaupassa näppeihini. Mutta unettomuudesta kärsiville se on taivaan lahja. Siitäkös riemu syntyi! Markku huusi huoneen tyhjäksi. Leppoisan pyknikon olemus oli muuttunut uhkaavaksi: mulla on kultalevyjä seinät täynnä, montas sulla on? Vastasin ettei yhtään. Eihän mulla ollut seiniäkään. Klasu saattoi minut ulos raivoavan Zeuksen luota itsekseen hihittäen. Menin röökille Villan kuistille sulattelemaan kokemaani, kun paikalle pölähti Salomon kovassa jurbassa naisystävänsä kanssa. Hän alkoi tökkiä vihamielisesti rintaani toistellen Miks´ sä sait tehdä videon enkä minä, häh? Taustalla kannustanut kana hoki näytä sille, näytä sille! Kärsivällisyyskynnykseni ylityttyä zippasin herran lähimpään ruusupuskaan kasvamaan. Kana alkoi huudella ambulanssia ja lässyn lässyn. Sain frendini Kepan hakemaan minut autolla pois sieltä. Tuollaista on siis jet-set -elämä, ajattelin. Samanlaista kuin kotibailut Jakomäessä missä isäntä on tehnyt liikaa kotiviiniä. Näissä fiiliksissä on tehty Sähköinen Soturi. Okei, Markku ja Salomon olivat tähtiä. Tavallaan. Harmi, että törmäsivät isompaan tähteen. Itse olin stara jo kymmenvuotiaana, jolloin päätin niin. Kukaan ei vaan ole koskaan tiennyt sitä. Kuten toimittaja Josper Knutas kerran minua luonnehti: Suomen tuntemattomin rocktähti. Mikään ei ole hauskempaa kuin laittaa ovi lukkoon, kuulokkeet täysille, astua lavalle ja kuvitella teidät katsomossa hurraamassa. Niinhän se aina lopulta menee.

Avoin ovi. Olin selvästikin kuunnellut liikaa Ashes To Ashesia. Moni kysyi lainista kasetilta Tinttii kuunnella saa, oh lala, Tintti laulaa vaan. Henkilöhän oli menettänyt kätensä, joten hän kuunteli Hergén Tintti-sarjakuvia kasetilta sivuja kun ei pystynyt selaamaan. En kyllä tiedä miten sarjakuvia voi kuunnella, enkä sitä osaako Tintti laulaa. Biisi on täydellinen esimerkki siitä, miten tekstiä ei pidä tehdä jos haluaa jonkun ymmärtävän siitä jotain. Tajusin, ettei biisi ollut valmis, eikä tulisi koskaan olemaankaan.