Paavo Rintala: SODAN JA RAUHAN ÄÄNET. Sid. kirja 1967 Otava

Paavo Rintala: SODAN JA RAUHAN ÄÄNET. 1967 Otava (2. painos). 311-sivuinen sidottu kirja, ehjä ja siisti, ei merkintöjä, ei kansipaperia.

Sodan ja rauhan äänet (1967) on toinen neljästä dokumenttiaineiston, Yleisradion äänityksien pohjalta syntyneestä teoksesta, joissa Rintala kuvaa yksityisten sotilaiden tai siviilien kokemuksia. Sota näyttäytyy niissä demonisten voimien purkauksena, rakenteita hallitsevat sosiaalipsykologinen näkökulma ja klassisen kirjallisuuden tai musiikin tarjoama aines. Kannaksen kesän 1944 taistelut olivat armottomia. Suomalaiset kamppailivat kirjaimellisesti viimeiseen veripisaraan saakka suuren mies- ja aseylivoiman omaavaa vihollista vastaan. Kirjan pääosaan nousevat Äyräpään Sillanpään tapahtumat. Suomalaisten asemat ovat hankalassa paikassa, jonne kulkiessa pitää ylittää vuolaasti virtaava Vuoksi. Joesta ja sen ylityksestä tuleekin kuin elämän ja kuoleman symboli. Sotilaiden muistelut ovat erityylisiä, mutta kaatumiset ja haavoittumiset ovat arkipäivää kaikille. Lopulta saavutettiin rauha, mutta kaikille rintamalta selvinneille se ei merkinnytkään taistelun loppumista. Elämä runnellussa kotimaassa oli rankkaa, ja siviilielämän “poterossa” piti pärjätä yksin. Etenkin pohjoisessa asuvien tilallisten sekä kalastajien kohtelu saa Rintalalta suurta kritiikkiä. Rintala osaa tyylin, joka kunnioittaa sodassa menehtyneitä sekä sieltä hengissä palanneita, mutta kritisoi samalla itse sotaa.

Jukka Kemppinen kirjoittaa blogissaan 12.7.2008: ”katselin kirjahyllystä myös Paavo Rintalan Sodan ja rauhan ääniä. Minkä takia, herra isä, tuo aineisto ei ole Ylen Elävässä arkistossa? Kirja on aivan vertahyytävän hyvä ja tuntuu täysin ajattomalta. Tavallaan kysymyksessä ovat dokumentit eli haastattelut, mutta suoruus, niukkuus ja keskitys ovat kyllä Rintalaa. Jäljennän tähän Rintalan kirjasta muutaman rivin esimerkiksi siitä, miten kirjoitetaan todella hyvin ja järkyttävästi:
10.
Tultiin Portinhoikkaan neljän tien risteykseen; siinä oli meikäläisiä kylmiä poikia aikamoinen kasa.
Naapuri pommitti paikkaa ilmasta. Meidän kaatuneisiin tuli täysosuma.
Ympärillä oleva metsikkö oli sen jälkeen omituinen.”
11. = = =”

Paavo Rintala (1930 Viipuri – 1999 Kirkkonummi) on laajassa kirjallisessa tuotannossaan historiatietoinen eetikko; hänen kulttuurikritiikkinsä taustalla on tolstoilainen ajattelutapa. Uskonnollisen kirjallisuuden vaikutus periytyy lapsuuden pohjoisilta lestadiolaisseuduilta ja teologisista opinnoista. Esikoisromaani Kuolleiden evankeliumi (1954) kertoo Jeesuksen elämästä sivuhenkilöiden kautta ja siirtää myös nykypäivän tason raamatulliselle maaperälle. Raamatun tapahtumia Rintala muuntaa nykyaikaan esim. kronologiaa rikkovassa romaanissa Rikas ja köyhä (1955). Panteistiseksi kokemukseksi lähtökohta avartuu omakohtaisissa raporteissa Sukeltaja (1965) ja Keskusteluja lasten kanssa (1965). Moraalisen yhteiskuntakriitikon näkökulma tulee ilmi eri-ikäisten miesten kehitystä seuraavissa romaaneissa Lakko (1956), Pojat (1958) ja Pikkuvirkamiehen kuolema (1959). Rintalan ristivalotustekniikasta näkyvänä esimerkkinä on kohua herättänyt trilogia Mummoni ja Mannerheim (1960), Mummoni ja marsalkka (1961) ja Mummon ja marskin tarinat (1962; yhteisniteenä 1980). Se otettiin vastaan marskimyytin provokatorisena käsittelynä, mutta sen tärkein teema on kasvu ihmisyyteen. Dokumenttiaineiston pohjalta syntyi 1960-luvun lopulla neljä teosta, joissa Rintala kuvaa yksityisten sotilaiden tai siviilien kokemuksia. Sota näyttäytyy niissä demonisten voimien purkauksena, rakenteita hallitsevat sosiaalipsykologinen näkökulma ja klassisen kirjallisuuden tai musiikin tarjoama aines. Nämä teokset ovat vuoden 1944 kesäkuun läpimurtovaihetta kuvaava Sotilaiden äänet (1966) sekä Sodan ja rauhan äänet (1967), Leningradin kohtalosinfonia (1968) ja Napapiirin äänet (1969). Rintalan pääteoksena pidetään trilogiaa Nahkapeitturien linjalla I-II (1976, 1979) ja Valehtelijan muistelmat (1982), jossa kuljetaan sodasta rauhaan ja jossa kirjailija palaa maltilliseen eeppiseen kerrontaan. Toiminta rauhanliikkeessä (Suomen Rauhanpuolustajien puheenjohtajuus 1969-84) antoi Rintalalle näköalapaikan, jolta hän tilittää ristiriitaisia kokemuksiaan politiikasta ja tuntojaan ajasta. Tehtyään pesäeron rauhanpuolustajiin hän on päässyt kiinni uuteen, intensiiviseen luomiskauteen. Synteesejä kirjailijan maailmankatsomuksesta ja historian tietämyksestä ovat laajat, vuosisadasta toiseen sulavasti liikkuvat runolliset romaanit St. Petersburgin salakuljetus (1987), joka on myös entisen Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan kritiikki, 1500-luvulla eläneestä saksalaisesta taidemaalarista kertova Minä, Grunewald (1990), Sarmatian Orfeus (1991) ja Aika ja uni (1993; Runeberg-palkinto 1994), jossa omat muistot lomittuvat toisen maailmansodan tuhon kuviin. Muita romaaneja Jumala on kauneus (1959; taidemaalari Vilho Lammesta), Sissiluutnantti (1963), Paasikiven aika (1969), Kekkosen aika (1970), Viapori 1906 (1971), Paavalin matkat (1972), Romeo ja Julia häränvuonna (1974), Maatyömies ja kuu (1983), Porvari Punaisella torilla (1984), Eläinten rauhanliike (1984) ja Vänrikin muistot (1985), muita Palvelijat hevosen selässä (1964), Vietnamin kurjet (1970), Velkani Karjalalle (1982), Carossa ja Anna (kaksi kertomusta, 1986), näytelmiä Kunnianosoitus Johann Sebastian Bachille (1963), Se toinen Lili Marlen (1975), Dostojevskin galleriat (1981) ja Pitkä matka Veronaan (kolme näytelmää, 1990). Valitut teokset (1970).