Pentti Saarikoski - Runot

Klassikon raja on 50 vuotta, ja tämän riman Pentti Saarikosken Runoja ylittää neljän vuoden päästä epäilemättä rimaa hipaisematta. Vuoden 1958 arvosteluissa Saarikosken esikoisteoksesta ei leivottu klassikkoa, mutta hyvän, helsinkiläisen kaveripiirin tuella kirjailijan ura lähti rahoittumaan modernistien leirissä V. A. Koskenniemen vanhoillisia vastaan.

Oppipojan aika kesti kolme vuotta. Neljännessä kokoelmassa Maailmasta, 1961, runoilijan sanotaan hyvästelleen modernistit ja ateljeekriitikkonsa Tuomas Anhavan ”Perunavaras”-runon säkeillä, joissa ’pahvista leikattujen runoilijoiden suusta tuli puhetta kuin kirjoitusta’. Sen jälkeen mestarin kirjoituksen piti olla lähempänä sitä epätäydellistä puhetta, jota kansan sanotaan puhuvan.

Kun runoilija varasti porvareilta perunat, hän yritti istuttaa ne Marxin peltoon. Kun Saarikosken perunat oppivat kommunistin tavoille, niistä keitettiin viinaa, johon kirjailija meinasi hukkua 1960-luvun lopulla. Viina vei lopullisesti miehen vasta Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla vuonna 1983, kun kylmä koskenkorva ampui kuumat veret Saarikosken molemmista päistä. Klassikolle jäi vajaaksi klassikon ikärajasta neljä vuotta.

Voidaankin sanoa, että Saarikosken tekstien vanhahtava estetiikka ja pelokkaan sulkeutuva maailmankuva sopivat hyvin yhteen hänen julkisuudessa luomansa runoilijatyypin kanssa. Yhtä vähän kuin hänen tekstiensä maailmankuva todella pystyy tarjoamaan vastusta nykyaikaiselle luonnontieteelliselle maailmankuvalle, yhtä etäällä tuo boheemirunoilijan rooli on todellisista sosiaalisista ja poliittisista ongelmista. Ja niiden välissä harhailee Saarikosken tajunnanvirta reliikkinä poeettisesta tekniikasta, joka oli ajankohtainen ennen hänen syntymistään. Eksynyt lapsi kiertää jälleen kehää hämärtyvässä metsässä ja supisee itsekseen hillitäkseen pelkoaan.