Hämäläinen, Antti: Kadonnutta Inkeriä, WSOY 1944, sid.,

Antti Hämäläisen upoea kuvateos Inkeristä jatkosodan ajalta. Huikeat valokuvat, 194 sivua.

Kielletty kirja sodanjälkeen, suurin osa painoksesta tuhottiin ennen kuin kirja pääsi myyntiin. Joten harvinaisesta kirjasta on kyse!

Kirjaharvinaisuus. Legendaarinen kuvateos jatkosodan aikaisesta Inkeristä. Valokuvaaja ja kansanperinteeen kerääjä Antti Hämäläinen osallistui jatkosodan aikana inkeriläisten siirtämiseen saksalaisten valtaamilta alueilta Suomeen ja tässä yhteydessä hän kuvasi noin 4000 valokuvaa Inkerinmaalta. Osa kuvista julkaistiin Kadonnutta Inkeriä -teoksessa. Kirja joutui kuitenkin sodan jälkeen valvontakomission määräyksestä kiellettyjen kirjojen listalle.

Hämäläinen keräsi inkeriläistä kansanperinnettä myös äänittämiensä noin 200 haastattelun avulla.

Kunto ikäisekseen erittäin hyvä. Paperikansissa pientä ajanpatinaa. Nimiösivulla kaikkien kolmen aiemman omistajan nimet piensti ja kauniisti sineerattuna.

Tekijä(t): Hämäläinen, Antti

Teoksen nimi: Kadonnutta Inkeriä / Antti Hämäläinen ; Inkerin liiton julkaisu

Julkaisija: Porvoo : WSOY , 1944

Ulkoasu: [194] s. ; 4:o

Aineisto: kirja

Andrus (Antti) Hämäläinen (14. heinäkuuta 1897 Skuoritsa, Inkerinmaa – 24. huhtikuuta 1976 Lieto) oli suomalainen kansakouluntarkastaja, valokuvaaja ja inkeriläisen ja Lapin kansanperinteen kerääjä.[1][2]

Hämäläinen valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1920 Kolppanan opettajaseminaarin kurssilta Helsingissä ja Sortavalan opettajaseminaarista. Hän opiskeli tämän jälkeen vielä Helsingin yliopistossa eri aineita.[2]

Hämäläinen oli aluksi Itä-Hämeen kansanopiston johtajana Hartolassa, ja sitten hän toimi kansakouluntarkastajana Lapin ja Turun piireissä. Hän osallistui jatkosodan aikana inkeriläisten siirtämiseen saksalaisten valtaamilta alueilta Suomeen. Tässä yhteydessä hän kuvasi noin 4 000 valokuvaa Inkerinmaalta. Kuvat oli tarkoitus julkaista teoksena Kadonnutta Inkeriä, mutta kirja joutui julkaisuvaiheessa syksyllä 1944 valvontakomission määräyksestä kiellettyjen kirjojen listaan, ja kirjan painos tuhottiin niin, että siitä säilyi vain muutamia tekijänkappaleita.

Hämäläinen keräsi inkeriläistä kansanperinnettä myös äänittämiensä noin 200 haastattelun avulla. Lapissa ollessaan hän julkaisi kuvateoksen Tenojoesta, kirjan Koltta-Lappia sanoin ja kuvin sekä yhdessä kenraali K. M. Walleniuksen kanssa kuvateoksen Lapin talvisodasta nimellä Lapin sota 1939–40. Hän lahjoitti Kansallismuseolle keräämänsä noin 200 lappalaisen luuesineen kokoelman.[2]

Varmaan olivat kylät monen tarpeessa kun tehtiin kuvakirja Inkeristä. Nimi on "Kadonnutta Inkeriä", tekijä Antti hämäläinen. Tämä kuuluu 40-luvun lapsuuteeni, sitä sota-ajan ruskeanharmaata painojälkeä mitä saatavilla oli. Mutta muistan mikä elämys kirja silloin oli kun sitä isoäidin kanssa selattiin ja ihmeteltiin, ne joet ja ne pellot, oljilla katetut talot ja talousrakennukset, suuret varisparvet vainioiden, jo korjattujen yllä. Entäpä taivaanrantaan ulottuva Pietarin tie tai mummot ja lapset suurten talojen pienissä ikkunoissa ja kujilla? Niin, mummoja naisia, tyttöjä ja lapsia, leikkiviä, koulutiellä, resupekkoja, joskus valkohapsisia ukkoja. Miehet, missä? No, joku on, malliksi, kansantapoja esittämässä kymmenien neitojen avuksi. Koprina, Hatsina, Soikkolan Merikylä, paikkoja, tuttuja vain tästä kirjasta. Ripillä käyntiä, haudoilla, milloin mikäkin kuva mutta aina vain naisia, töissä tai askareissa, joskus illan hämyssä joen yli vievällä sillalla, kaihoten kaivaten, ymmärsin sen jo silloin. Nyt tiedän, että mitä ehkä ovat miettineet.

Selvää on, että kirja on valistus-, etten sanoisi propagandatarkoituksiin tehty. Hyvä että tehtiin, näitä maisemia ei edes Venäjällä taida enää olla. Kadonnutta aikaa .. sitä jolloin inkerikkoja 'palautettiin' Suomeen. hh

Asiasanoja: kirjallisuudenhistoria, ulkopolitiikka, kulttuurihistoria, kansanrunous, sota-aika, murteet, seurakunnat, kirkkohistoria, identiteetti, inkeriläiset, asiakirjat, asutushistoria, bibliografiat, parantajat, suomalais-ugrilaiset kansat, sosiolingvistiikka, oikeushistoria, hallinto, kielennäytteet, Ruotsin vallan aika, kielisukulaisuus, vähemmistöt, talonpojat, itämerensuomalaiset kielet, asuinyhteisöt, vatjalaiset, itämerensuomalaiset kansat, etnisyys, vatjan kieli, kielentutkimus, inkerikot, kolhoosit, kalevalamittaiset runot, dialektologia, inkeroismurteet

Inkeri eli Inkerinmaa on Luoteis-Venäjällä sijaitseva historiallinen alue, joka nykyisin kuuluu Pietarin kaupunkiin ja sitä ympäröivään Leningradin alueeseen. Noin 15 000 neliökilometrin laajuinen alue ulottuu pohjoisessa Rajajokeen, lännessä Narvanjokeen ja Laukaanjokeen sekä idässä Laatokkaan ja Lavajokeen.

Inkerin nimi todennäköisesti juontuu Inkereenjoen nimestä. Kansanetymologian mukaan Inkerin on sanottu saaneen nimensä ruotsalaiselta prinsessa Ingegerdiltä, joka meni vuonna 1019 naimisiin Novgorodin ruhtinaan Jaroslav I Viisaan kanssa. Eymundin saagassa kerrotaan, että Ingegerd sai Jaroslavilta myötäjäislahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maat, jonka perusteella aluetta olisi kutsuttu Inkerinmaaksi eli Ingegerdin maiksi.

Inkeri oli itämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvien vatjalaisten ja inkerikkojen kotimaa. Myös itäslaavilaista väestöä levittäytyi alueelle jo ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Inkeri kuului Ruotsille vuonna 1617 solmitusta Stolbovan rauhasta aina suureen Pohjan sotaan, jolloin voidaan puhua Ruotsin Inkeristä. Tuolloin alueelle muutti paljon suomalaisia, joiden jälkeläiset tunnetaan inkerinsuomalaisina eli inkeriläisinä. Vastaavasti Tarton rauhan solmimisen jälkeen osa Länsi-Inkeriä liitettiin Viroon. Tämä alue tunnetaan nimellä Viron Inkeri. Nykyään sekin kuuluu Venäjään.

63 000 ihmistä siirrettiin Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Neuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Samaan aikaan Leningradin alueen (oblastin) viranomaiset myivät inkeriläisten ehjiksi jääneet tyhjät talot ja rakennukset venäläisille. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kuten Pihkovan, Tverin, Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kuten Kazakstaniin, minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia. Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.lähde?

Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin palanneiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vasta Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan. Tällä tavoin inkeriläisistä tuli lähes kaikkialla Inkerinmaalla vähemmistö venäläisten siirtolaisten ja vanhojen venäläisasukkaiden joukossa. Enemmistön inkeriläiset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostaneet vain paikoitellen Länsi-Inkerissä ja parissa Keski-Inkerin pikkukylässä.lähde?

Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 jäljelle jääneiden inkeriläisten on sallittu muuttaa paluumuuttajina Suomeen. 1990-luvulta lähtien Suomen hallitus on tukenut Inkeri-projektien puitteissa muun muassa kirkollisia toimintoja ja vanhusten terveydenhuoltoa Inkerissä ja Virossa. Inkeriläisten oma kansallinen luterilainen kirkko, Inkerin kirkko, aloitti itsenäisen toimintansa vuonna 1992.lähde?

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Inkerissä on syntynyt kansallista liikehdintää, kuten Vapaa Inkeri -liike, joka tähtää siihen, että historiallisesta Inkeristä ja sitä ympäröivistä alueista eli nykyisestä Leningradin alueesta muodostetaan uusi demokraattinen valtio, Inkeri, joka rajautuu muun muassa Suomeen ja Viroon. Historiallinen Inkeri kattaa tästä alueesta alle 20 prosenttia. Tässä suunnitelmassa koko Karjalankannas kuuluisi Inkeriin, vaikka näin ei historiallisesti ole ollut. Historiallisesta Inkeristä poiketen uuteen Inkeriin kuuluisivat myös nykyinen Pietarin alue sekä esimerkiksi Karjalankannaksella sijaitsevat Viipuri ja Käkisalmi. Uuden Inkerin pinta-ala olisi noin 86000 neliökilometriä, eli se olisi jonkin verran Suomen Lappia pienempi. Aktivistit pitävät itse uuden valtion jakoviivoja epätäydellisinä ja epäoikeudenmukaisina, sillä uuteen Inkeriin tulisi mukaan alueita, joita ei ole koskaan laskettu osaksi Inkeriä. Silti ratkaisu olisi heistä yksinkertaisin ja helpoin toteuttaa, sillä alue on jo valmiiksi virallinen piiri, johon on rakennettu tiettyjä poliittisia ja taloudellisia yhteyksiä. Näin ollen uutta valtiota ei tarvitsisi rakentaa tyhjästä. Alueella asui loppuvuonna 2024 noin 7,6 miljoonaa ihmistä. Itsenäisessä Inkerissä asuisivat siis niin sanotut alueelliset inkeriläiset, eivät vain etniset inkeriläiset, joita on eri arvioiden mukaan korkeintaan vain joitain tuhansia. Uudessa Inkerissä valtiollista politiikkaa kuitenkin harjoitettaisiin "kansallisen ja kulttuuriperinnön säilyttämiseksi” ja aktivistit pyrkisivät luomaan hyvät suhteet Suomeen. Aktivistit uskovat, että Inkerin tasavallan alkuvaiheessa paras ratkaisu turvallisuuden järjestämiseksi olisi ”ulkomaisen hallinnon ja lännen sekä NATO:n väliaikainen miehitys”. Se voisi suojella maata mahdollisilta Venäjän presidentin Vladimir Putinin kannattajien kostoyrityksiltä, rikollisilta sekä niiltä, jotka eivät tule hyväksymään Venäjän hajoamista. Vapaa Inkeri -liikkeen johtajan mukaan liikkeellä oli loppuvuonna 2024 noin tuhat aktiivista tukijaa. Vielä vuoteen 2022 asti Vapaa Inkeri toimi Pietarissa täysin laillisesti, mutta sen toiminta on hankaloitunut muun muassa sen jälkeen, kun sen kannattajat huusivat tapahtumassaan poliiseille "Slava Ukraini". Kesällä 2024 Venäjän oikeusministeriö julisti Vapaa Inkeri -liikkeen äärijärjestöksi. Vuotta aiemmin se oli nimennyt liikkeen johtajan, venäläistaustaisen Maksim Kuzahmetovin, ”ulkomaiseksi agentiksi”.