Inkerin keittiö. Ruokaperinnettä ja -ohjeita

Upea Aira Kurosen tietokirja inkerilisen keittiön saloista ja ruokakulttuurista.

Hienossa kunnossa oleva sidottu kirja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Sivumäärä: 173 sivua

Asu: Kovakantinen kirja

Julkaisuvuosi: 2002, 22.06.2002 (lisätietoa)

Kieli: Suomi

Tuotesarja: SKS:n toimituksia 862

Kirja tarjoilee Inkerin ruokakulttuuria tarinoin ja reseptein. Inkeriläiset kuuluvat laajaan itäisen ruokakulttuurin piiriin, inkerinsuomalaisessa ruokataloudessa yhdistyy suomalais-karjalainen ja venäläinen vaikutus. Inkerikot ja vatjalaiset ovat Inkerin alkuperäisväestöä, ja heidän ruokakulttuurinsa on kehittynyt paikallisten olojen pohjalta. Taito tehdä tuttuja ruokia on inkeriläisillä kulkenut mukana mitä erilaisempiin asuinympäristöihin. Lapsena opitusta ruokakulttuuristaan ihminen ei hevin luovu. Tämän kirjan ohjeet on kerätty inkeriläisiä haastattelemalla. Tiedoista muodostuu ainutlaatuinen kuva Inkerin perinteisestä ruokakulttuurista, josta ei aikaisemmin ole tehty julkaisuja.

"Tärkeintä on hyvä maku", Helvi Lavrentjeva, 66, tähdentää ja työntää jo kauniisti kohonneen ruistaikinan vielä hetkeksi tekeytymään kädenlämpöiseen uuniin. Taikinajuuri on pantu alulle illalla ja aamulla odottaa leipominen.

Helsingin Kontulassa asuva inkeriläisrouva ja samassa talossa asuva ystävätär Tyyne Tuhkanen, 77, ovat tottuneita leipureita, jotka hemmottelevat usein oman seurakuntansa paluumuuttajakerholaisia Inkerin keittiön piirakkaherkuilla. Vehnätaikinan, kaalipiirakoiden ja pyöreiden mustikalla täytettyjen vatruskojen teko sujuu vanhasta tottumuksesta, mutta porkkanapiirakoiden ruistaikinan salaisuuksiin on paneuduttava erikseen.

"Ruiskuoristen piirakoiden tekeminen jäi pois vähitellen 1920-luvun loppupuolella", Inkerin ruokaperinteen kerääjä Aira Kuronen selittää. Kun tilat kollektivisoitiin, ne eivät voineet viljellä ruista eivätkä paljon muutakaan. Kaupasta haettiin vehnäjauhot, mikä vaikutti piirakkakulttuuriin. Arkisinkin alettiin leipoa vehnästä.

Aira Kuronen tallensi Inkerin katoavan ruokaperinteen lähes viime hetkellä kirjaksi Inkerin keittiö. Ruokaperinnettä ja -ohjeita (SKS).

Pitkä prosessi alkoi Inkerin tutkimusta käsittelevästä seminaarista. Elettiin aikoja, jolloin Neuvostoliitto oli romahtamaisillaan ja Inkeri oli aluetta, jonne vain harvoilla oli lupa mennä.

Ensimmäisen kerran hän haastatteli inkeriläisiä Virossa ja myöhemmin keväällä 1990 Länsi-Inkerissä. Varsinainen ruokaperinteen keruutyö käynnistyi vasta 1994, kun Aira Kuronen silloisena Museoviraston tutkijana matkusti Inkeriin stipendin turvin.

Myöhemmin Helsingissä hän tutustui myös Tuutarista Keski-Inkeristä kotoisin olevaan Tyyne Tuhkaseen.

Inkeri on uuniruoka-aluetta, ja siinä on samoja piirteitä kuin karjalaisessa keittiössä. Erityisesti piirakoiden osuus on rikas, ja ohjeiden joukossa on monta tuttua ruokaa, kuten Kannaksen keittiön kaurakiisseli. "Inkerin keittiö sijoittuu tavallaan karjalaisen ja venäläisen keittiön väliin." Inkerinsuomalaiset ovat luterilaisia, mutta inkerikot, Inkerinmaan alkuperäisväestö, ortodokseja.

Keittiöiden välillä on pieniä eroja. Inkerikot leipovat isoja levypiirakoita ja inkerinsuomalaiset nykyisin pienempiä. "Ratkaisu on käytännöllinen, sillä täyte valuu helposti isoista piirakoista." Aira Kurosta itseään viehättävät kaalipiirakat ja inkerikkojen avonainen pyöreä unikonsiemenpiirakka eli maakkivatruska, joka valmistetaan vehnätaikinapohjaan. Täytteeksi sekoitetaan 2 kananmunaa, 2 desilitraa kermaa, 2 ruokalusikallista sokeria ja 2 ruokalusikallista maakkia eli unikonsiemeniä. "Kuin amerikkalainen juustokakku", tutkija kehaisee ja arvelee ohjeen olevan lähtöisin Pietarin konditorioista.

Inkeri eli Inkerinmaa on Luoteis-Venäjällä sijaitseva historiallinen alue, joka nykyisin kuuluu Pietarin kaupunkiin ja sitä ympäröivään Leningradin alueeseen. Noin 15 000 neliökilometrin laajuinen alue ulottuu pohjoisessa Rajajokeen, lännessä Narvanjokeen ja Laukaanjokeen sekä idässä Laatokkaan ja Lavajokeen.

Inkerin nimi todennäköisesti juontuu Inkereenjoen nimestä. Kansanetymologian mukaan Inkerin on sanottu saaneen nimensä ruotsalaiselta prinsessa Ingegerdiltä, joka meni vuonna 1019 naimisiin Novgorodin ruhtinaan Jaroslav I Viisaan kanssa. Eymundin saagassa kerrotaan, että Ingegerd sai Jaroslavilta myötäjäislahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maat, jonka perusteella aluetta olisi kutsuttu Inkerinmaaksi eli Ingegerdin maiksi.

Inkeri oli itämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvien vatjalaisten ja inkerikkojen kotimaa. Myös itäslaavilaista väestöä levittäytyi alueelle jo ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Inkeri kuului Ruotsille vuonna 1617 solmitusta Stolbovan rauhasta aina suureen Pohjan sotaan, jolloin voidaan puhua Ruotsin Inkeristä. Tuolloin alueelle muutti paljon suomalaisia, joiden jälkeläiset tunnetaan inkerinsuomalaisina eli inkeriläisinä. Vastaavasti Tarton rauhan solmimisen jälkeen osa Länsi-Inkeriä liitettiin Viroon. Tämä alue tunnetaan nimellä Viron Inkeri. Nykyään sekin kuuluu Venäjään.

63 000 ihmistä siirrettiin Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Neuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Samaan aikaan Leningradin alueen (oblastin) viranomaiset myivät inkeriläisten ehjiksi jääneet tyhjät talot ja rakennukset venäläisille. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kuten Pihkovan, Tverin, Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kuten Kazakstaniin, minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia. Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.lähde?

Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin palanneiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vasta Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan. Tällä tavoin inkeriläisistä tuli lähes kaikkialla Inkerinmaalla vähemmistö venäläisten siirtolaisten ja vanhojen venäläisasukkaiden joukossa. Enemmistön inkeriläiset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostaneet vain paikoitellen Länsi-Inkerissä ja parissa Keski-Inkerin pikkukylässä.lähde?

Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 jäljelle jääneiden inkeriläisten on sallittu muuttaa paluumuuttajina Suomeen. 1990-luvulta lähtien Suomen hallitus on tukenut Inkeri-projektien puitteissa muun muassa kirkollisia toimintoja ja vanhusten terveydenhuoltoa Inkerissä ja Virossa. Inkeriläisten oma kansallinen luterilainen kirkko, Inkerin kirkko, aloitti itsenäisen toimintansa vuonna 1992.lähde?

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Inkerissä on syntynyt kansallista liikehdintää, kuten Vapaa Inkeri -liike, joka tähtää siihen, että historiallisesta Inkeristä ja sitä ympäröivistä alueista eli nykyisestä Leningradin alueesta muodostetaan uusi demokraattinen valtio, Inkeri, joka rajautuu muun muassa Suomeen ja Viroon. Historiallinen Inkeri kattaa tästä alueesta alle 20 prosenttia. Tässä suunnitelmassa koko Karjalankannas kuuluisi Inkeriin, vaikka näin ei historiallisesti ole ollut. Historiallisesta Inkeristä poiketen uuteen Inkeriin kuuluisivat myös nykyinen Pietarin alue sekä esimerkiksi Karjalankannaksella sijaitsevat Viipuri ja Käkisalmi. Uuden Inkerin pinta-ala olisi noin 86000 neliökilometriä, eli se olisi jonkin verran Suomen Lappia pienempi. Aktivistit pitävät itse uuden valtion jakoviivoja epätäydellisinä ja epäoikeudenmukaisina, sillä uuteen Inkeriin tulisi mukaan alueita, joita ei ole koskaan laskettu osaksi Inkeriä. Silti ratkaisu olisi heistä yksinkertaisin ja helpoin toteuttaa, sillä alue on jo valmiiksi virallinen piiri, johon on rakennettu tiettyjä poliittisia ja taloudellisia yhteyksiä. Näin ollen uutta valtiota ei tarvitsisi rakentaa tyhjästä. Alueella asui loppuvuonna 2024 noin 7,6 miljoonaa ihmistä. Itsenäisessä Inkerissä asuisivat siis niin sanotut alueelliset inkeriläiset, eivät vain etniset inkeriläiset, joita on eri arvioiden mukaan korkeintaan vain joitain tuhansia. Uudessa Inkerissä valtiollista politiikkaa kuitenkin harjoitettaisiin "kansallisen ja kulttuuriperinnön säilyttämiseksi” ja aktivistit pyrkisivät luomaan hyvät suhteet Suomeen. Aktivistit uskovat, että Inkerin tasavallan alkuvaiheessa paras ratkaisu turvallisuuden järjestämiseksi olisi ”ulkomaisen hallinnon ja lännen sekä NATO:n väliaikainen miehitys”. Se voisi suojella maata mahdollisilta Venäjän presidentin Vladimir Putinin kannattajien kostoyrityksiltä, rikollisilta sekä niiltä, jotka eivät tule hyväksymään Venäjän hajoamista. Vapaa Inkeri -liikkeen johtajan mukaan liikkeellä oli loppuvuonna 2024 noin tuhat aktiivista tukijaa. Vielä vuoteen 2022 asti Vapaa Inkeri toimi Pietarissa täysin laillisesti, mutta sen toiminta on hankaloitunut muun muassa sen jälkeen, kun sen kannattajat huusivat tapahtumassaan poliiseille "Slava Ukraini". Kesällä 2024 Venäjän oikeusministeriö julisti Vapaa Inkeri -liikkeen äärijärjestöksi. Vuotta aiemmin se oli nimennyt liikkeen johtajan, venäläistaustaisen Maksim Kuzahmetovin, ”ulkomaiseksi agentiksi”.