Matti Vainionpää: Paalasmaa surun saari (1969)

Matti Vainionpää: Paalasmaa surun saari (1969), hyväkuntoinen nide, 112 sivua.

4.10.1959 Juuan Paalasmaan edustalla kaksi moottorivenettä törmäsi toisiinsa iltahämärissä. Toisessa veneessä oli 19 ihmistä, joista viisi pelastui, toisessa kaksi, joista venettä ohjannut pelastui. Haveri tapahtui lähellä rantaviivaa.

Suomen sisävesillä ei koskaan ole suurempaa onnettomuutta sattunut.

Kirjallisuudessa asia on jäänyt käsittelemättä. Ainoastaan tämä Matti Vainionpään kirja on asiasta kirjana julkaistu: Paalasmaa surun saari ilmestyi vuonna 1969, kymmenen vuotta onnettomuuden jälkeen.

Kirjan lukee kyllä, mutta kun se ei ole romaani, eikä dokumenttikaan, on vähän hankala saada tekstistä kiinni sen yksipuolisen elämänkatsomuksen vuoksi: tekijän uskonnollinen vakaumus ajoittain häiritsee lukukokemusta. Kirja on tavallaan kuin pitkä muistokirjoitus, joka luo lohtua jälkeenjääneille lähiomaisille, jotka ovat alistuneet kohtaloonsa:

”Ei syytöksen sanaa, ei kapinointia kuulunut kenenkään surevan kodissa. Arkiset askareet, lasten hiljentyneet leikit, kohtaloon tyytyminen ja yhteinen suuri suru tuntui sitovan tuon eristetyn Paalasmaan kyläkunnan yhä yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi, siniharmaan Pielisen sylissä, tuolla surujen saarella.”

Palasia omaisten muisteloista kirjasta on luettavissa, pelastuneiden ajatuksia ei esille tuoda. Kaikkien kuuden pelastuneen nimet kirjasesta löytyvät sekä kaikkien 15 hukkuneen nimet; hautajaistilaisuus on tarkoin luettavissa papin ja piispan puheineen, samoin surujuhla Keskikoululla. Tulevaisuususko muistomerkki- ja tiehankkeineen on esillä.

Nykyisinhän sekä muistopatsaat sekä kirkkomaalle että saarelle on pystytetty, myös tieyhteys saarelle saatu.

Se, miksi minä tätä vaatimatonta ja harvinaista kirjaa, joka on lainattavissa Vaara-kirjastot palvelusta, yhä selailen, johtuu sukulaisuudesta: kolmen serkun kohtaloa muistellakseni.

”Emäntä Hanna Saarimaa on sisimpään asti järkyttynyt. Hän puhuu lakkaamatta poismenneistä pojistaan Paulista ja Maurista. Kuitenkin oman suuren surunsa ohella hän jaksaa vielä säälitellä niitä Paalasmaan äitejä, jotka saivat kannettavakseen kolmen lapsensa menetyksen. Synkeä syksyinen lokakuun suru oli laskeutunut Paalasmaan saaristokylän ylle.”

Enoni perhe on toinen noista kolmen lapsensa menettäneistä. On siinä ollut Vilholla ja Helmillä Marja-ahossa miettimistä, tulevaisuutta rakennellessa!

Oli neljäs päivä lokakuuta vuonna 1959, sunnuntai. Paalasmaan saaressa Pohjois-Karjalassa lepäiltiin, työviikko oli vielä kuusipäiväinen.

Ilta oli kuulas mutta kolea. Se ei estänyt nuorisoa lähtemästä Juuan työväentalolle, missä olisi suositut Mikkelin päivän tanssi-iltamat. Osa nuorista oli matkalla myös Juuan kunnan keskikoulun asuntolaan. Seuraava päivä olisi jälleen koulupäivä.

Juuan keskustaan ei päästy saaresta teitä myöten. Sinne piti mennä vesitse. Paalasmaan laivalaiturista oli moottorivenekuljetus kirkonkylälle. Matkaa sinne tuli Pielisjärveä myöten viitisentoista kilometriä.

Kuljetus kelpasi nuorisolle. Illan hämärtyessä ”tervamoottoriin” ahtautui parisenkymmentä nuorta, tyttöjä ja poikia. Pojat jäivät kohteliaasti ulkokannelle, tytöt asettuivat hyttiveneen sisätiloihin.

Nuoria kuljettava vene loittoni rannasta. Siinä ei ollut valoja. Ei niitä liioin ollut mantereen suunnasta lähestyvässä pikamoottoriveneessä.

Säikähdys ja paniikki

Aurinko laski puoli seitsemän aikaan. Osassa Paalasmaan kylän navetoista oli jo lehmät lypsetty, osassa iltalypsyä vasta aloiteltiin.

Samaan aikaan nuoria kuljettava moottorivene kiersi saaren rantaa pienehkön niemen ympäri. Sitten kuului järveltä rannan lähellä oleviin taloihin voimakas rysähdys.

Mikä se oli?

Pikamoottorivene oli törmännyt nuorten veneen kylkeen aivan lähelle sen keulaa. Rantaan oli matkaa runsaat 150 metriä.

Muutama venesatamasta hiljalleen poispäin kävelevä kuuli takaansa huutoa. Hymähtelivät ennen kuin pysähtyivät: on tainnut alkaa nuoria laulattaa.

Järvellä ei laulettu vaan huudettiin apua.

Nuorten vene alkoi nopeasti täyttyä vedestä ja kallistua. Pikavene kellui vieressä. Osa nuorista hyppäsi sen kannelle, jolloin myös sen keula alkoi vajota. Säikähdys vaihtui paniikiksi. Pelastusliivejä ei Paalasmaalla vielä käytetty.

Rannan lähitaloissa toimittiin nopeasti. Pelastajia lähti soutuveneillä kohti onnettomuuspaikkaa. Minuuttiakaan ei ollut hukattavissa. Veden lämpötila oli vain kahdeksan astetta. Hyvät uimaritkaan eivät välttämättä pystyisi uimaan kangistumatta rantaan asti.

Onnettomuudesta pelastuneet laskivat seppeleen ystävilleen. Kuvassa Marja-Leena Hiljanen, Aarne Nurmela, Elsa Nevalainen, Ritva Vuoripuu ja Raimo Gröhn.

Onnettomuudesta pelastuneet laskivat seppeleen ystävilleen. Kuvassa Marja-Leena Hiljanen, Aarne Nurmela, Elsa Nevalainen, Ritva Vuoripuu ja Raimo Gröhn. © Sanomalehti Karjalainen Oy

MAINOS

Kirkunaa ja huutoja

Tanssi-iltamiin piti lähteä myös 16-vuotiaan Aulis Tervon. Hän oli jo harpannut moottoriveneeseen, mutta tilaa oli vain kannella. Hetken empimisen jälkeen hän loikkasi takaisin rannalle. Oli koleaa, ja hänellä oli liian vähän vaatetta yllään. Matkan aikana ehtisi tulla vilu moneen kertaan.

Aulis Tervo pyöräili takaisin koti­talolle. Matkaa sinne oli laivalaiturilta parisensataa metriä. Selän takaa järveltä alkoi kantautua kovaa huutoa. Aulis Tervo kiiruhti veljensä kanssa takaisin rantaan. Kumpikin työnsi veneen vesille ja vetäisi ensimmäiset raivokkaat aironvedot. Järveltä alkoi nousta usvaa, hämärä voimistui.

Uppoamassa olleen moottoriveneen pohjan päällä yritti pysytellä kaksi nuorta – tyttö ja poika. Aulis Tervo veti heidät soutuveneeseen.

Rantaa kohti ui 14-vuotias Ritva Vuoripuu. Hän oli ollut matkalla Juuan kirkonkylälle keskikoulun asuntolaan. Viikonloppuisin hän tapasi käydä kotonaan, jos edestakainen kyyti oli tarjolla.

Kirkuna ja avunhuudot Ritva Vuoripuun ympärillä hiljenivät vähitellen. Pinnalla kellui enää vain vaatteita, reppuja, kasseja, laukkuja.

Ritva Vuoripuu alkoi kangistua. Aivan viime hetkellä kaksi miestä veti hänet soutuveneeseen. Hän oli jo kylmästä turta. Yöksi hän sai jäädä läheiseen rantataloon. Muistiin jäivät hätäiset äidit ja isät, jotka tulivat kyselemään, oliko oma lapsi löytynyt.

Ja jos oli, oliko hengissä?

Kahdesta talosta oli hukkunut kolme lasta kummastakin. Rantatörmälle heidätkin tuotiin, kun naarauk­set seuraavana päivänä alkoivat. Viisitoista oli uhreja kaik­kiaan. Vain kuusi pelastui.

?Veneonnettomuuden nuoret uhrit haudattiin Juuan kirkko­maahan lokakuun 16. päivänä vuonna 1959.

Veneonnettomuuden nuoret uhrit haudattiin Juuan kirkko­maahan lokakuun 16. päivänä vuonna 1959. © Sanomalehti Karjalainen Oy

Valkoiset arkut

Paalasmaalle hiipi suru, paljoa ei puhuttu. Lehmät piti hoitaa, peltotyöt tehdä. Elämän oli jatkuttava. Tiedettiin, kuka oli pikavenettä ajanut ja pelastautunut mies, mutta asiasta haluttiin vaieta.

Kirkon alttaria ympäröivät valkoiset arkut. Ne olivat vierekkäin ja vierekkäin ne laskettiin myös maan multiin – yksi kerrallaan. Saattoväki seurasi toimitusta hiljaisena, kuului vain nyyhkäisyjä.

Juuan keskikoulun opettajapappi ei unohtanut onnettomuutta. Hän palasi siihen aina synnistä puhuessaan. Maallisia iloja etsineet nuoret olivat saaneet palkkansa, joutuneet kadotukseen. Syyllisiä olivat opettajan mielestä myös heidän vanhempansa – epäonnistuneet kasvattajat.

Tieto opettajan puheista kantautui myös Paalasmaalle. Lapsensa menettäneiden perheiden suruun sekoittui mykkä katkeruus.

Liika oli liikaa.

Lähteet: Paalasmaa, surun saari -kirja, Matti Vainionpää; Järkyttävä onnettomuus Pielisellä, Veli Junttila Turun Sanomat 5.10.2009; Kolme vuotta Paalasmaan onnettomuudesta, Suomen Kuvalehti 47/1962; Sanomalehti Karjalaisen artikkelisarja 5.10.2019.

Paalasmaan veneonnettomuus on Paalasmaan kylässä Juuassa 4. lokakuuta 1959 tapahtunut yksi Suomen historian pahimmista vesiliikenneonnettomuuksista.

Onnettomuudessa kaksi pääosin paikkakuntalaisia nuoria kuljettanutta moottorivenettä törmäsi Pielisellä Paalasmaan rannassa. Toisessa veneistä oli 19 nuorta ja se oli lähdössä Paalasmaan venerannasta Juuan kirkolle sateisessa ja tuulisessa säässä. Muutama minuutti lähdön jälkeen siihen törmäsi toinen, paikallisen kyläkauppiaan pojan ohjaama, 185 hevosvoiman tehoisella moottorilla varustettu pikavene. Suuremman veneen keulaan tuli törmäyksessä suuri halkeama ja se upposi nopeasti, kun taas siihen törmänneen pikaveneen vauriot jäivät melko vähäisiksi. Onnettomuus tapahtui noin 300 metrin päässä rannasta. Kummassakaan veneessä ei ollut pelastusliivejä tai muitakaan pelastusvälineitä, ja molemmat veneet olivat liikkeellä ilman lain jo vuonna 1959 edellyttämiä kulkuvaloja. Veden varaan joutui kaikkiaan 21 ihmistä, joista törmäyksen nähneet ja rannan taloista soutuveneillä apuun lähteneet saivat pelastetuiksi kuusi. 15 henkeä kuoli onnettomuudessa. Pelastuneiden joukossa ollut pikaveneen kuljettaja oli törmäyshetkellä vahvassa humalassa, ja hän oli ennen törmäystä nauttinut pontikkaa samassa veneessä olleen toverinsa kanssa. Onnettomuus oli ankara isku Paalasmaan kyläyhteisölle, sillä onnettomuudessa sai kahdesta kylän perheestä surmansa kolme nuorta. Onnettomuuden jälkeen Juuan silloinen kunnanjohtaja Onni Nuutinen vetosi valtiovaltaan lossiyhteyden saamiseksi mantereelta Paalasmaalle, mikä kuitenkin toteutui vasta vuonna 1969.

Juuan kirkkomaalla on kellotapulin vieressä, uhrien muistokivien keskellä Heikki Konttisen suunnittelema Paalasmaan moottoriveneonnettomuudessa hukkuneiden viidentoista nuoren muistomerkki (Hädässään he huusivat Herraa, 1962).[1][2] Lisäksi Paalasmaan laivarannassa on kuvanveistäjä Kauko Kortelaisen veistämä onnettomuuden muistomerkki Surukivi, joka paljastettiin vuonna 1984.[2]

Juuassa sijaitsevan Paalasmaan saaren edustalla vuonna 1959 sattunut onnettomuus on Suomen historian pahin sisävesillä tapahtunut vesiliikenneonnettomuus, joka jätti jälkensä paikallisiin pitkäksi aikaa.

Sunnuntaina 4. lokakuuta 1959 Paalasmaalta lähti kohti Juuan kirkonkylää moottorivene, jonka kyydissä oli 19 paikkakuntalaista nuorta. Osa nuorista oli menossa Mikkelinpäivän tansseihin Juuan työväentalolle, osa oli palaamassa Juuan kunnan keskikoulun asuntolaan kotona vietetyn viikonlopun jälkeen.

Vain lyhyen matkanteon jälkeen, noin 150 metriä rannasta, veneeseen törmäsi toinen, paikallisen nuoren miehen kuljettama pikavene. Nuoria kuljettaneen veneen keulaan tuli törmäyksessä halkeama ja se upposi nopeasti. Pikaveneen vauriot olivat vähäisemmät, mutta sekin upposi. Kummassakaan veneessä ei ollut pelastusliivejä eikä merkkivaloja, vaikka laki jo tuohon aikaan edellytti valojen käyttöä.

Kaikki veneiden kyydissä olleet joutuivat veden varaan. Paalasmaan rannan taloista lähti väkeä soutuveneillä apuun heti, kun he kuulivat avunhuudot järveltä. He saivat pelastettua vedestä kuusi henkilöä. Onnettomuudessa menehtyi 15 ihmistä, joista suurin osa oli 1930-luvulla syntyneitä paalasmaalaisia nuoria. Tapaus oli kova isku Paalasmaan kyläyhteisölle, sillä kahdesta kylän perheestä menehtyi kolme nuorta.

Onnettomuudessa menehtyneiden hautajaiset kirkolla. Kuva: Juuan kotiseutuarkisto.

Tapaus sai laajaa huomiota kaikissa sen ajan tiedotusvälineissä. Onnettomuuden uhrien siunaaminen ja hautaus Juuan kirkon pihamaalle 16. lokakuuta oli koko maata koskettanut surujuhla. Kirkko oli täynnä surevaa kansaa, ja osa kuunteli tilaisuutta ulkona kaiuttimista. Onnettomuus jätti syvän jäljen juukalaisiin. Asiaa eivät helpottaneet paikallisen papin saarnat siitä, että onnettomuus olisi johtunut nuorten syntisestä elämäntyylistä – olihan osa heistä ollut matkalla tansseihin.

Uhrien hautapaikan luona kirkon vieressä on Heikki Konttisen suunnittelema, vuonna 1962 pystytetty muistomerkki Hädässään he huusivat Herraa. Paalasmaan laivarannassa, nuoria kuljettaneen veneen lähtöpaikalla paljastettiin vuonna 1984 kuvanveistäjä Kauko Kortelaisen tekemä Surukivi-muistomerkki.

Veneonnettomuus aiheutti paineita yhdistää Paalasmaan saari mantereeseen tien ja lossiyhteyden avulla. Talvisaikaan järvellä kulki jäätie, mutta silläkin oli sattunut onnettomuuksia. Tien rakentaminen aloitettiin viimein vuonna 1965, ja se avattiin liikenteelle vuonna 1969. Paalasmaan tien pituus on reilut 15 kilometriä, josta lähes kaksi kilometriä on rakennettua järvipengertä. Reitin varrella oli alun perin kolme siltaa ja kaksi lossia, mutta toinen lossi korvattiin vuonna 1986 sillalla. Jäljelle jäänyt Hirvisalmen lossi on edelleen toiminnassa.