Väinö Voionmaa - Suomen karjalaisen heimon historia (sid.)

Hyväkuntoinen sidottu kovakantinen kirja kansipaperein. Kirja erittäin hyvässä kuosissa, kansipapereissa reunakulumaa ja takakannessa pieni pala puuttuu yläosasta (mutta sehän ei lukemiseen vaikuta

Tekijä(t): Voionmaa, Väinö.
Nimeke: Suomen karjalaisen heimon historia.
Painos: 2., muuttamaton p.
Julkaistu: Porvoo ; Hki : WS, 1969
Ulkoasu: (4) 543 s. : kuv., kartt.
Huomautus: Jäljennösp. Alkuteos julk.: Hki: Kansanvalistusseura, 1915

Tästä kirjasta joku Erkki voisi kirkua viittäkybää, mutta kohtuus kaikessa, kohtuus kaikessa.

Karjalaiset ovat Karjalan maakuntien itämerensuomalaisia asukkaita, jotka ovat viimeistään keskiajalta lähtien muodostaneet kaksi erillistä ryhmää. Tässä artikkelissa käsitelty Suomen karjalainen heimo on osa suomalaista kansaa. Venäjällä sekä myös Suomessa asuvat karjalaiset ovat oma kansansa[1]. Saman nimen käyttäminen kahdesta erillisestä mutta toisilleen läheisistä ihmisryhmästä on aiheuttanut väärinkäsityksiä[1].

Suomessa suomalaiseen karjalaisten heimoon kuuluvia suomalaisia asuu Etelä-Karjalan ja Pohjois-Karjalan maakunnissa[1], jotka ovat osa Suomen historiallisiin maakuntiin kuuluvaa Karjalan historiallista maakuntaa. Eri puolilla muuta Suomea asuu toista maailmansotaa seuranneiden alueluovutusten jälkeen pääosin entisestä Viipurin läänistä muualle Suomeen asutettua Karjalan siirtoväkeä historiallisen Karjalan maakunnan kaakkois- ja itäosista.

Suomen karjalaiset Etelä-Karjalassa sekä entisen Viipurin läänin länsiosista kotoisin olevat siirtokarjalaiset puhuvat suomen kielen itämurteisiin kuuluvia kaakkoismurteita. Suomen karjalaiset Pohjois-Karjalassa puhuvat pääosin suomen kielen itämurteisiin kuuluvia savolaismurteita.[1]

Karjalan kieltä puhuvia ovat entisen Viipurin läänin itäosista kotoisin olevat Suomen karjalankieliset eri puolilla Suomea sekä eräiden niin sanottuihin Vienan runokyliin kuuluvien Kuhmon ja Suomussalmen kylien asukkaat lähellä Suomen ja Venäjän rajaa Kainuun maakunnassa.

Venäjällä karjalaisten kansan asuinalueita ovat Karjalan tasavalta ja Tverin Karjala sekä osat Murmanskin aluetta ja Leningradin aluetta.[1] Karjalaiset Venäjällä puhuvat karjalan kieltä. Karjalan kielessä erot murteiden välillä ovat suuret. Päämurteita ovat varsinaiskarjala ja livvinkarjala. Aiemmin karjalan kielen murteeksi luettu lyydin kieli luetaan nykyään yleensä omaksi kielekseen.

Karjalaisen kansan ja karjalaisen heimon historiat

Pääartikkeli: Karjalan historia

Rautakautinen muinais-Karjala

Karjalaiset muotoutuivat omaksi heimokseen viikinkiajalla 700–800-luvuilla. Tuolloin alueelle saapui suomensukuisia uudisasukkaista kahdesta ilmansuunnasta: osa tuli vesistöreittejä pitkin Volgan suunnalta, osa puolestaan läntisestä Suomesta. Karjalaiset eli Korelan (Käkisalmen) seudun asukkaat mainitaan omana ryhmänään ensimmäisen kerran vuonna 1143, tosin skandinaavisissa saagoissa mainitaan jo aikaisemmin paikannimet Kirjalabotn (Karjalanpohja) ja Kirjalaland.[2] Vielä tuolloin karjalaiset eivät muodostaneet yhtenäistä kansaa tai valtiota vaan elivät suhteellisen erillisinä yksikköinä muun muassa Karjalankannaksella, Viipurinlahden ympäristössä sekä Laatokan länsi- ja pohjoisrannalla.[3] Näillä alueilla muotoutui niin sanottu muinaiskarjalan kieli, jonka puhujia siirtyi rautakauden loppuvaiheessa ja keskiajalla myös Savoon, Vienan rannoille ja jopa Pohjois-Pohjanmaalle.lähde?

Karjala joutui Novgorodin valtaan 1200-luvulla, jolloin se muodosti Käkisalmesta (Korelasta) käsin hallitun alueen. Karjala mainitaan ensimmäisen kerran Novgorodin volostina eli hallintoalueena vuonna 1270. Ruotsi valtasi jalansijan Karjalankannakselta vuonna 1293 valloittamalla karjalaisten kauppapaikkana toimineen Viipurin.[4] Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Novgorod luovutti Ruotsille Äyräpään, Jääsken ja Savilahden.lähde?

Karjalan kansa jakaantuu

Karjalan asutus jakaantui keskiajalla, kun Karjala jaettiin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Ruotsin ja Novgorodin kesken.[4] Valtakunnanraja muodosti myös sekä kahden eri kirkkokunnan välisen että kulttuurisen rajan ja vaikutti ratkaisevasti muinaiskarjalan kielen jakautumiseen toisaalta karjalan kielen ja toisaalta suomen kielen kaakkoismurteiden esiasteeksi. Rajan Ruotsin puoleiseen Viipurin Karjalaan saapui keskiajalla läntisiä uudisasukkaita, joiden puhumat suomen länsimurteet vaikuttivat alueella puhuttuun kieleen niin, että uuden ajan alkuun tultaessa alueelle oli syntynyt suomen kaakkoismurteiden esimuoto.[5]

1600-luvun väestömuutos Karjalassa

Pääartikkeli: Karjalan väestömuutos 1600-luvulla

1600-luvulla Ruotsin alaisuuteen joutui sotien seurauksena ortodoksisia karjalaisia, joita asui silloisen Käkisalmen läänin (muun muassa nykyinen Pohjois-Karjala) alueella. Tätä ortodoksiväestöä pakeni sotien ja uskonnollisen vainon vuoksi muun muassa Tverin alueelle. Monissa pitäjissä paikalleen jääneet ortodoksit kääntyivät muutaman sukupolven kuluessa luterilaisiksi. Tyhjiksi jääneille maille taas tuli luterilaista väestöä, joka läänin pohjois- ja keskiosissa oli suurelta osin savolaistaustaista[6]. Näitäkin Karjalan uusia asukkaita alettiin vähitellen kutsua karjalaisiksi. Heidän perujaan Pohjois-Karjalassa puhuttu murre liittyy savolaismurteisiin eikä eteläisemmässä Karjalassa puhuttuihin kaakkoismurteisiin. Käkisalmen läänin eteläosassa Karjalankannaksella tyhjiksi jääneet alueet asutettiin paljolti Länsi-Karjalasta eli Äyräpään, Jääsken ja Lappeen kihlakunnista käsin, mistä syystä läänin eteläosan murre on ollut suomen kielen kaakkoismurretta eli karjalaismurretta.

Suomen ja karjalan kielen puhujat 1600-luvun jälkeen

Ruotsin ja sittemmin itsenäisen Suomen alueelle jäänyt ortodoksiväestökin suureksi osaksi siirtyi puhumaan suomea (savoa tai kaakkoismurretta) jo varhaisessa vaiheessa. Poikkeuksen tässä muodostivat niin sanotun Raja-Karjalan asukkaat. Venäjän valtaan jääneessä Itä-Karjalassa suomesta eroava karjalan kieli on säilynyt näihin päiviin saakka, joskin sen puhujien määrä on 1900-luvulla romahtanut.

Karjalaiset Suomessa

Karjalan isännänviiri. Mustapunaista yhdistelmää on pidetty karjalaisten tunnuksena, ja esimerkiksi hautajaisissa sitä voidaan käyttää kukkavihkon nauhojen väreinä.

Suomalaisten karjalaisten kotiseutua oli Suomelle kuulunut Karjalan alue, jonka pääosa kuului Viipurin lääniin ja pohjoisosa Kuopion lääniin. Alueluovutusten jälkeen näistä alueista jäi Suomelle nykyisten Etelä-Karjalan ja Pohjois-Karjalan maakuntien alue. Kun Suomessa puhutaan karjalaisista, käytetään sanaa useimmiten juuri tässä merkityksessä. Tällöin karjalaisiksi kutsutaan Etelä-Karjalan ja Pohjois-Karjalan asukkaita sekä luovutetun Karjalan alueilta evakkoon lähteneitä karjalaisia. Tänä päivänä arviolta jopa joka kolmannen suomalaisen juuret juontavat Karjalaan[7].

Suomen Etelä-Karjalan maakunnassa puhutaan suomen kaakkoismurteita, kun taas Pohjois-Karjalassa puhuttu murre lukeutuu suomen savolaismurteiden itäiseen ryhmään[8]. Murreraja kulkee Parikkalan kunnan tienoilla. Niin etelä- kuin pohjoiskarjalaisetkin itse kuitenkin kutsuvat murteitaan karjalan murteeksi tai vain karjalaksi[9], ja murteesta huolimatta pohjoiskarjalaisiakin pidetään yleensä karjalaisina eikä savolaisina, tosin osa heistä mieltää itsensä itäsuomalaisiksi.lähde?

Karjalaisevakkoja asutettiin kaikkialle Suomeen, minkä vuoksi karjalaiset ovat nykyisin levittäytyneet laajalle, mutta he ovat sulautuneet kaikkiin paikallisiin väestöihin.

Osa Suomen karjalaisista on rajakarjalaisten ja vienankarjalaisten karjalankielisiä jälkeläisiä. Suomen karjalankieliset ovat pääasiassa ortodokseja ja kuuluvat etnisesti samaan ryhmään kuin Venäjän karjalankieliset.

Karjalaisiin liittyviä mielikuvia

Karjalaisten on sanottu olevan eläväisiä, iloisia ja musikaalisia. Tämä stereotypia yleistyi 1800-luvun puolivälissä, jolloin muun muassa Zacharias Topelius ja Johan Vilhelm Snellman rakensivat suomalaisen kansakunnan identiteettiä. Heidän aikanaan luotuja Suomen historiallisia maakuntia vastaaviksi ajateltujen heimojen tyypittelyjä opetettiin sukupolvien ajan kouluissa täytenä totena. Historiantutkija Heikki Ylikankaan mukaan karjalaisia oli aiemmin pidetty kyräilevinä ja vihamielisinä.lähde?

Kaarlo Hännisen Kansakoulun maantieto ja kotiseutuoppi yksiopettajaisia kouluja varten vuodelta 1929 sanoo karjalaisista seuraavaa: "Karjalainen on solakkavartaloinen ja pitempi. Silmät ovat tummemmat, tukka tavallisesti ruskea ja usein kihara. Luonteeltaan karjalainen on reipas, puhelias ja toimelias. Hänellä ei kuitenkaan ole hämäläisen sitkeyttä töissään. Se nähdään varsinkin siinä, että hänellä ei ole maanviljelyyn niin suurta halua kuin hämäläisillä. Sen sijaan tekee hän mielellään kauppaa. Karjalainen rakastaa laulua ja soittoa."[10]

Karjalaiset Venäjällä

Pääartikkeli: Karjalaiset (kansa)

Venäjällä karjalaisten kansan pääasiallisia asuinalueita ovat Karjalan tasavalta ja Tverin Karjala. Karjalaiset ovat vanhastaan puhuneet karjalan kieltä, mutta 2000-luvulle tultaesssa venäjä on vallannut alaa niin, että karjalaa puhuu enää lähinnä vain iäkäs maaseudun väestö, kielen siirtyminen sukupolvelta toiselle on liki täysin lakannut ja nuorista karjalaisista karjalan kieltä puhuu enää vain harva[11].

Karjalan kielessä erot murteiden välillä ovat suuret. Päämurteita ovat varsinaiskarjala ja livvinkarjala. Aiemmin karjalan kielen murteeksi luettu lyydin kieli luetaan nykyään yleensä omaksi kielekseen.

Karjalaiset (karjalaksi karjalazet, karjalaiset, karjalaižet, kariealazet), tunnettu etenkin Suomessa myös nimityksellä itäkarjalaiset, on Venäjällä ja Suomessa asuva itämerensuomalainen kansa. Karjalaisia asui myös vuonna 2001 yli 1 500 Ukrainassa Neuvostoliitossa tehtyjen pakkoväestönsiirtojen takia.[4][5] Karjalaisiin luetaan Karjalan tasavallassa, muissa Venäjän federaation osissa ja Suomessa asuvia väestöryhmiä. Karjalaisia ovat puhutun murteen mukaan jaoteltuna varsinaiskarjalan puhujat, livvinkarjalan puhujat ja lyydiläiset.

Varsinaiskarjala jakautuu pohjois- ja etelämurteisiin. Varsinaiskarjalan pohjoismurteita kutsutaan yleisesti vienalaismurteiksi tai vienankarjalaksi. Etelämurteiden puhujia asuu sekä Karjalan tasavallassa, Tverin alueella että Suomessa.

Livvinkarjalan eli aunuksenkarjalan puhujia asuu sekä Karjalan tasavallassa että Suomessa. Etnonyymin karjalainen lisäksi he käyttävät myös etnonyymejä liygiläine, livgiläine ja livvikkö. Livvinkarjalan nimi juontuu liygi(läne)-sanan genetiivistä: liygi : livvin.

Lyydiläisiä pidetään usein omaa murrettaan puhuvina karjalaisina, mutta tämä perustuu enemmän hallinnolliseen perinteeseen kuin kyseisen väestön omaan käsitykseen. Joskus heitä pidetäänkin erillisenä itämerensuomalaisena kansana, jolla on oma kieli. Kielitieteellisesti lyydi luetaan omaksi kielekseen Suomessa ja karjalan murteeksi Venäjällä.

Karjalaisten kahtiajako

Pääartikkeli: Karjalan historia

Rautakautinen muinais-Karjala

Karjalaiset eivät muodostaneet yhtenäistä kansaa tai valtiota, vaan he elivät suhteellisen erillisinä yksikköinä muun muassa Karjalankannaksella, Viipurinlahden ympäristössä sekä Laatokan länsi- ja pohjoisrannalla. Näillä alueilla muotoutui niin sanottu muinaiskarjalan kieli, jonka puhujia siirtyi rautakauden loppuvaiheessa ja keskiajalla myös Savoon, Vienan rannoille ja jopa Pohjois-Pohjanmaalle.

Karjala joutui Novgorodin valtaan ilmeisesti 1280-luvulla, jolloin se muodosti Käkisalmesta eli Korelasta käsin hallitun alueen. Ruotsi valtasi jalansijan Karjalankannakselta vuonna 1293 Viipurin perustamisen myötä.

Karjalan kansa jakaantuu

Pähkinäsaaren rauha

Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Novgorod luovutti Ruotsille Äyräpään, Jääsken ja Savilahden. Karjalan väestö jaettiin Ruotsin ja Novgorodin ja siten katolisen ja ortodoksisen kirkon kesken. Uskonnollinen ero, kulttuuri- ja kauppayhteyksien suuntautuminen sekä muuttoliikkeet johtivat siihen, että Novgorodin puolella muinaiskarjalan kielestä kehittyi vähitellen karjalan kieli eli varsinaiskarjala. Ruotsin Karjalassa puhuttu kieli muodostui läntisten vaikutteiden voimasta niin sanotuksi viipurinkarjalaksi ja lopulta suomen kielen kaakkoismurteiden ryhmäksi, jota nimitetään myös suomen kielen karjalaismurteiksi.

Karjalan väestönmuutos 1600-luvulla

Pääartikkeli: Karjalan väestömuutos 1600-luvulla

1600-luvulla Ruotsin alaisuuteen joutui sotien seurauksena ortodoksisia karjalaisia, joita asui silloisen Käkisalmen läänin (muun muassa nykyinen Pohjois-Karjala) alueella. Tätä ortodoksiväestöä pakeni sotien ja uskonnollisen vainon vuoksi muun muassa Tverin alueelle. Ruotsin ja sittemmin itsenäisen Suomen alueelle jäänyt ortodoksiväestö suureksi osaksi siirtyi puhumaan suomea, savon murretta tai kaakkoismurteita. Poikkeuksen muodostivat Suomeen kuuluneen niin sanotun Raja-Karjalan asukkaat, jossa asui varsinaiskarjalan etelämurteita tai livviä eli aunuksenkarjalaa puhuvia karjalaisia.

1800-luvulta Moskovan välirauhaan

Pääartikkeli: Luovutettu Karjala

1800-luvun puolivälistä seuraavan vuosisadan alkupuolelle saakka eri puolilla Suomea ja Pohjois-Ruotsia kulki laukkuryssiksi kutsuttuja kulkukauppiaita, jotka olivat nimityksestään huolimatta karjalaisia.

Tarton rauhassa vuonna 1920 määriteltiin itsenäisen Suomen rajat. Venäjän sisällissodan vuoksi myös Vienan ja Aunuksen karjalaisilla oli pyrkimyksiä itsenäistyä tai liittyä Suomeen. Se johti lopulta itäkarjalaisten kansannousuun osana niin sanottuja heimosotia. Suomessakin virisi Itä-Karjalan kysymykseen liittynyt Suur-Suomi-ajatus, jossa Venäjän puolen rajaa asuvien karjalaisten alueet liitettäisiin osaksi Suomea. Joitakin vapaaehtoisia retkikuntia lukuun ottamatta suunnitelma jäi vielä tuolloin ajatuksen tasolle. Venäjän puoleisista alueista muodostettiin vuonna 1923 Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta. Muuttoliikkeen ja väestönsiirtojen seurauksena alue venäläistyi huomattavissa määrin.

Toisen maailmansodan päätyttyä Raja-Karjalan alue luovutettiin Neuvostoliitolle. Alueen asukkaita evakuoitiin Suomeen, erityisesti Pohjois-Savoon, Pohjois-Pohjanmaalle ja Kainuulle[6]. Evakot laajalti suomalaistuivat kieleltään. Aika ajoin on käyty keskustelua niin sanotusta Karjala-kysymyksestä, jolla tarkoitetaan yleensä luovutetun Karjalan ja muiden Suomen jatkosodan jälkeen Neuvostoliitolle menettämien alueiden palauttamisesta käytävää keskustelua. Sotien jälkeen Urho Kekkonen piti asiaa esillä epävirallisissa neuvotteluissa Neuvostoliiton johdon kanssa, mutta vaiensi julkisen keskustelun Suomessa. Palautuskysymys on jäänyt kylmän sodan aikaisen vaikenemisen jälkeen kansalaiskeskustelun asteelle, koska merkittävät puolueet eivät ole nostaneet sitä aktiiviseen keskusteluun tai kannattaneet sitä. Kansalaisjärjestöistä näkyvimmät ovat olleet Karjalan Liitto ja ProKarelia.

Karjalaiset nykyään

Venäjällä

Karjalan kieli on säilynyt nykypäivään myös Venäjälle kuuluvassa Itä-Karjalassa, joskin kielen puhujien määrä on 1900-luvun jälkipuolella romahtanut. Vuonna 2010 karjalaisia oli Venäjän väestölaskennan mukaan 60 815[7]. Vuoden 2021 väestönlaskennassa määrä oli romahtanut ollen 32 400, mutta muutosta voivat selittää se, että koronapandemian aikaan osunut laskenta tehtiin Internetissä[8]. Lisäksi 60 000 henkeä Karjalassa ei kertonut etnistä taustaansa, sillä se oli väestönlaskennassa vapaaehtoista[8].

Suomessa

Pääartikkeli: Suomen karjalankieliset

Suomen nykyisellä alueella Kainuun Suomussalmella, itärajan läheisyydessä, sijaitsee muutamia vienalaiskyliä, joissa asuu vielä joitakin vanhoja karjalankielisiä ihmisiä. Aikaisemmin, 1600-luvulle saakka, nykyisen Pohjois-Karjalan alue oli ollut karjalankielistä seutua. 1920-luvulla Suomeen pakolaisiksi hakeutuneet vienankarjalaiset sekä toisen maailmansodan yhteydessä Suomeen evakkoon jääneet raja-karjalaiset jälkeläisineen elävät nykyään hajanaisesti ympäri Suomea, erityisinä keskittyminä alueet joille karjalaisia alkuperäisesti evakuoitiin ja niiden lisäksi suuremmat kaupungit kuten Joensuu, Helsinki ja Oulu[9]. Karjalan kielen opiskelu Suomessa on yleistynyt karjalaistaustaisten ihmisten keskuudessa 2000-luvulla ja karjalankielistä kulttuuria on pyritty kehittämään[10]. Karjalan kieltä kunnolla osaavia Suomen karjalankielisiä on Suomessa joitakin tuhansia.

Eri karjalaisryhmät

Karjalaisia naisia Sammatuksessa.

Karjalaisten asuttamia alueita Novgorodin ja Tverin kuvernementeissa. Osa Peter von Köppenin laatimasta kartasta vuodelta 1851.

Karjalaiseen kansaan luetaan laajimmillaan seuraavat ryhmät:

Vienankarjalaiset Vienan Karjalassa (varsinaiskarjalan puhujia)

Tytärkarjalaiset eli saarekekarjalaiset (varsinaiskarjalasta kehittyneiden murteiden puhujia, siirtyneet 1600-luvulla Karjalankannakselta ja Suomen Pohjois-Karjalasta Luoteis-Venäjälle)

Tverinkarjalaiset

Valdainkarjalaiset eli Novgorodin karjalaiset

Djoržan karjalaiset

Tihvinänkarjalaiset

Aunuksenkarjalaiset eli livviläiset Aunuksessa

Lyydiläiset Itä-Aunuksessa

Inkerissä asuvat inkerikot, joista Soikkolan inkeroiset identifioivat itsensä myös karjalaisiksi, vaikka yleensä inkerikkoja pidetään omana erillisenä kansanaan.

Suomen karjalankieliset asukkaat (noin 30 000, karjalankielisten jälkeläisiä jopa 100 000 – 200 000)[11]

Karjalan kieli

Karjalan kielen kuihtuminen

Vuonna 1989 kansallisuudeltaan karjalaisiksi ilmoittautuvia henkilöitä oli Venäjän federaatiossa 131 000. Näistä noin puolet puhui äidinkielenään karjalaa. Mahdollisesti luku oli kuitenkin suurempi, koska kaikki karjalaa äidinkielenään puhuvat eivät ehkä uskaltaneet vähemmistövainot muistaessaan kertoa todellista äidinkieltään. Venäjällä myös lyydiläiset tilastoidaan karjalaisiksi. Nykyaikaan tultaessa venäjänkielisten osuus on kasvanut ja uudet sukupolvet ovat lähes poikkeuksetta venäjänkielisiä. Jos sama kehitys jatkuu, on karjalan kieli vaarassa kadota kokonaan jo lähitulevaisuudessa.

Karjalan kielen eri murteiden suhde suomeen

Pääartikkeli: Karjalan kieli

Itämerensuomalainen karjalan kieli on suomen läheisin sukulaiskieli. Suomen kieleen luettavista murteista varsinaiskarjalaa lähimmin muistuttavat sisämaan kaakkoismurteet (karjalaismurteet), joita on puhuttu Saimaan eteläpuolelta Itä-Inkeriin ulottuvalla alueella.

Varsinaiskarjalan pohjoismurretta, eli vienankarjalaa on suomalaisen helppo ymmärtää ja etelämurteita astetta vaikeampi. Livvinkarjala eli aunus on suomenkieliselle taas hieman astetta vaikeampaa, mutta paikoin hyvinkin ymmärrettävää. Tverinkarjala kuuluu varsinaiskarjalan etelämurteisiin ja on varsinkin luettuna hyvinkin ymmärrettävää suomenkieliselle.

Karjalan kielen murre-erot ovat suuria osaksi siitä syystä, että vielä ei ole onnistuttu luomaan yhtenäistä kirjakieltä, joka olisi saanut kaikkien murreryhmien hyväksynnän. Kirjakieli on kuitenkin saanut enemmän kannatusta ja sitä puolustavia näkemyksiä on esitetty sekä Suomessa, että Karjalan tasavallassa.[12][13] Kirjakielen puuttuessa ei kieli ole myöskään saanut virallista asemaa Karjalan tasavallassa.

Genetiikka

N1c on yleinen isälinjan haploryhmä karjalaisille. Sitä esiintyy joko hieman yli[14] tai alle[15] 40 prosentilla karjalaismiehistä. Suunnilleen yhtä tiheästi havaitaan Y-haplotyyppiä R1a, ja haploryhmään I kuuluu karjalaisista 10 prosenttia. Äitilinjan haploryhmistä yleisin on lähes puolella esiintyvä H. Toiseksi yleisin on hieman yli neljäsosalla tavattava U. Valtaosa sen kantajista kuuluu alaryhmään U5.[15]

Autosomaalisesti karjalaiset muodostavat suomalaisten ja vepsäläisten kanssa klusterin.[16] Suomalais-ugrilaisille ominaiseen tapaan karjalaisilla on siperialainen komponentti, jonka osuus heidän sekoituksestaan on arviolta 6[15]–12[17] prosenttia.

Kaarle Väinö Voionmaa (vuoteen 1906 Wallin, 12. helmikuuta 1869 Jyväskylä – 24. toukokuuta 1947 Helsinki) oli suomalainen professori, kansanedustaja, ulkoministeri, diplomaatti, senaattori ja kansleri. Hän oli myös Suomen itsenäisyyden alkuajan merkittävimpiä poliittisia vaikuttajia, ja edelleenkin häntä arvostetaan historiantutkijana, erityisesti Suomen keskiajan asiantuntijana.

Tausta

Väinö Wallin (myöh. Voionmaa) syntyi keskiluokkaiseen sivistysperheeseen, isä oli seminaarin lehtori Olai Wallin ja äiti Flora Fredrika Bernhardina Schreck. Isä toimi opettajana kansakoulunopettajia valmistavassa Jyväskylän seminaarissa. Äiti puolestaan kuului vanhaan sivistys- ja virkamiessukuun. Eino Voionmaa ja Emmi Voionmaa olivat Väinö Voionmaan sisaruksia. Sukunimi Voionmaa valittiin suvun gotlantilaisten juurien vuoksi; Vuojonmaa on yksi saaren vanhoista suomalaisista nimistä.

Vuonna 1895 Voionmaa avioitui Ilma Maria Alinin kanssa ja avioliitto kesti hänen kuolemaansa saakka vuoteen 1947. Avioliitosta syntyi kuusi lasta. Heihin kuuluivat suurlähettiläs, filosofian maisteri Tapio Voionmaa, diplomi-insinööri, Elannon toimitusjohtaja Ilmari Voionmaa ja kanslianeuvos, Suomen kansallismuseon rahakammion intendentti Jouko Voionmaa.[1][2]

Tieteellinen toiminta

Opiskelussaan Väinö Voionmaa oli tehokas, kuten myöhemmässä elämässään muillakin aloilla. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1886 ja valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi 1890, filosofian lisensiaatiksi 1893 ja tohtoriksi 1894. Väitellessään tohtoriksi hän oli vain 25-vuotias. Hänen tutkimustensa aihepiirejä olivat yhteiskuntahistoria, maantieteellinen historia, Suomen keskiaika, Karjala, Etelä-Pohjanmaa, Häme ja perhetalous[3].

Voionmaa toi suomalaiseen historiantutkimukseen uusia metodologisia oivalluksia ja menetelmiä. Hän tavallaan edusti Suomessa samaa aikakauteen liittyvää tutkimuksen paradigman muutosta kuin samoihin aikoihin muun muassa Ranskassa Annalistinen koulukunta. Hänen teoksistaan useat ovat vielä tänäänkin alansa arvostettuja auktoriteetteja, etenkin keskiajan historian tutkimukset. Hänen huomattavimpia teoksiaan ovat muun muassa Tampereen kaupungin historia I–III (1903–1910), Sosialidemokratian vuosisata (1906–1909), Suomalaisia keskiajan tutkimuksia (1912), Suomi Jäämerellä (1918) ja Hämäläinen eräkausi (1948).

Yhteiskunnallinen toiminta

Tutkimustyön ohessa Voionmaa toimi myös opettajana, puhujana ja hallintomiehenä: hän oli muun muassa Helsingin yliopiston pohjoismaiden historian dosentti 1903–1918, ylim. professori 1918–1936, Työväen Sivistysliiton perustaja 1919 ja sen puheenjohtaja 1919–1947,[4] Työväen Akatemian perustaja ja esimies 1933–1947, Yhteiskunnallisen korkeakoulun kansleri 1945–1947; Suomen liikemiesten kauppaopiston kauppahistorian ja talousmaantieteen opettaja 1899–1907 ja 1914–1916, Kansanvalistusseuran sihteeri 1907–1912, Kauppakorkeakoulun talousmaantieteen ja taloushistorian opettaja 1912–1918, Yhteiskunnallisen korkeakoulun luennoitsija.

Kansanedustaja

Voionmaa (silloinen Wallin) aloitti yhteiskunnallisen toimintansa raittiusliikkeessä ja kansanvalistuksellinen toiminta leimasikin koko hänen elinkaartaan. Aivan 1900-luvun alussa hän toimi Helsingin kaupunginvaltuustossa suomalaisen puolueen riveissä.

Voionmaa oli yksi sivistyneistöön kuuluneista "kravattisosialisteista", jotka kannattivat 1900-luvun alussa työväenliikkeen tavoitteita. Vuoden 1904 tienoilla he muodostivat suomalaisen puolueen radikaalin ryhmän, jotka pitivät puolueen sosiaalista ohjelmaa vanhentuneena. Pian sen jälkeen he irrottautuivat suomalaisesta puolueesta. Wallin sai virikkeitä sosialistiseen suuntaan äidiltään, aviovaimoltaan, asuinympäristöstään Jyväskylän Mäki-Matista sekä opintomatkoillaan Berliinistä ja Kööpenhaminasta. Vaimolleen hän raportoi Kööpenhaminasta: "Sympatialla olen lukenut sosialistista kirjallisuutta ja sosialististen kirjailijoiden nerokkaita esityksiä nykyoloista. [– –] vaan miten se käytännössä olisi toteutettava, se on vielä peitetty niin kuin elämän tulevaisuus aina on." Hän pohti yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta, joka hänen ajatuksensa mukaan vaatisi "uutta oikeutta". Sosialismin luokkataisteluoppia hän vieroksui. Yhdistämällä raittiusliikkeen ja työväenliikkeen hän muodosti näkymän, johon luokkataistelukin sopi: taistelun "viinakapitalismia" vastaan. Hän kuitenkin liittyi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen jäseneksi vasta 1918, sisällissodan jälkeen.[5]

Suurimman elämäntyönsä Voionmaa teki kansanedustajana vuosina 1919–1947 sosialidemokraattisessa puolueessa. Eduskunnassa hän toimi muun muassa ulkoasianvaliokunnassa, sen puheenjohtajana 1931–1937 ja vaikeana sota-aikana 1940–1946. Tämän lisäksi hänellä oli eduskunnan luottamustehtävinä muun muassa: Kulkulaitosvaliokunta puheenjohtaja 1925, Kulkulaitosvaliokunta puheenjohtaja 1929–1931, Perustuslakivaliokunta jäsen, Sivistysvaliokunta jäsen, Suuri valiokunta jäsen, Talousvaliokunta jäsen, Valtiovarainvaliokunta jäsen, Eduskunnan kirjaston hallitus jäsen, Valtakunnanoikeuden jäsen. Hän kuoli kesken vaalikauden vuonna 1947.

SDP:n sisäisessä toiminnassa Voionmaa jäi Väinö Tannerin varjoon. Hän uskalsi olla kriittinen Tanneria kohtaan, mistä seurasi epäluottamusta. Esimerkiksi jatkosodan aikana Voionmaa paheksui natsi-Saksan ihailua ja natsien kanssa veljeilyä, joskin erimielisyydet olivat saaneet alkunsa jo aikaisemmin.[3]

Väinö Voionmaan jälkeläisten parissa elää tarina, jonka mukaan hän kirjoitti tieteelliset työnsä eduskunnan pulpetissa istuessaan. Teksti oli suoraan painovalmista ja jokaisen päivän tuotanto sai oman kirjekuorensa, jotka sitten koottiin yhteen uudeksi kirjaksi.

Senaattori ja ministeri

Voionmaa ehti toimia ministerin tointa vastaavassa senaattorin tehtävässä, kun hän oli vuonna 1917 Tokoin senaatin talousosaston jäsen ja kulkulaitostoimikunnan päällikkö. Ulkoasiainministerinä hän toimi Väinö Tannerin hallituksessa vuosina 1926–1927. Tämän jälkeen hän toimi vielä Cajanderin III hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä 1937–1939 sekä vt. ulkoasiainministerinä vuonna 1938 Cajanderin III hallituksessa.

Hänen ulkopoliittinen asiantuntemuksensa korostui, kun hän toimi Suomen valtuuskunnan jäsenenä Kansainliiton yleiskokouksessa. Tämä tehtävä oli nuoren valtion ensimmäisiä multilateraalisia toimintoja.

Rauhanneuvottelija

Sisällissodan aikana Voionmaa toimi Suomen ja Neuvosto-Venäjän valtiosopimuksen neuvotelleen komission epävirallisena neuvonantajana. Voionmaa kirjoitti sopimuksen ensimmäisen luonnoksen, jossa hän halusi liittää Suomeen laajoja alueita Itä-Karjalasta sekä Murmanskin alueen. Sodan jälkeen Voionmaa ei saanut syytettä toiminnastaan kansanvaltuuskunnan hyväksi.[6]

Myöhemmin Voionmaa osallistui aktiivisesti kaikkiin itsenäisen Suomen neuvottelemiin rauhoihin. Ensimmäiseksi oli hänellä edessään Tarton rauhanvaltuuskunnan jäsenyys 1920. Hänellä oli keskeinen osuus siinä, että Petsamon alue saatiin Suomelle, sillä hän tiesi Venäjän keisarinkin luvanneen aluehyvityksiä Suomelle Venäjän saatua pienen alueen Rajajoen länsipuolelta. Vaikea neuvottelutehtävä oli toimiminen Moskovan rauhanvaltuuskunnan jäsenenä 1940. Voionmaa oli ehdolla myös vuoden 1944 Moskovassa solmitun välirauhan valtuuskuntaan.[3] Vielä ennen kuolemaansa hän ehti toimia Pariisin rauhan rauhanvaltuuskunnan jäsenenä 1946–1947. Viimeksi mainituissa Voionmaan etuna oli hänen toimintansa sodan loppuvaiheissa Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen niin sanotussa hiljaisessa oppositiossa, joten hän nautti kaikkien osapuolten luottamusta.

Suomalaisuusmies

Väinö Voionmaa

Koska Voionmaa selkeästi kuului siihen ranskalaiseen historiankoulukuntaan, joka korostaa maantieteen ja historian yhteiseloa, niin myös arkipäivän poliittisessa toiminnassa nämä periaatteet muokkasivat hänen ajatuksiaan. Lisäksi hän oli uuden tasavallan kokeneimpia ulkopoliitikkoja ja siten tuo näkemys vaikutti hänen ulkopoliittisiin mielipiteisiinsäkin.

Voionmaa korosti, että Suomea oli tarkasteltava sen luonnollisen kokonaisuuden yhteydessä, jossa nykyinen Suomi on pääosan ja näin hän hahmotteli "luonnollisen Suur-Suomen" ja hänen mukaansa "suomalaisen heimohengen viaton kirmailu" tulisi lopettaa[3]. Tähän Suur-Suomeen Voionmaan silloisen näkemyksen mukaan kuuluisivat Tornionjoen länsipuolella oleva Ruotsin Länsipohjan suomalaisalue, suomalaisten asuttama Norjan Ruija, suomalaisten Inkerinmaa ja koko Itä-Karjala Jäämeren rannikkoineen. Tässä näkyy selvästi maantieteellis-historiallinen ajattelutapa, joka kuvastaa hyvin Voionmaan ajattelumaailmaa.

Kuitenkin Voionmaan näkemysten mukaan tuosta luonnollisesta Suomesta oli paljon tingittävä. Nämä tinkimisen syyt olivat hänestä etenkin historiallisia. Eräänä mahdollisuutena Voionmaa pohti kuitenkin vaihtokauppoja: Ahvenanmaa voitaisiin vaihtaa Länsi-Pohjaan ja Enontekiön Lappi Ruijaan. Myös Inkerinmaan liittäminen olisi merkinnyt suurvallan karkottamista sille tärkeästä Suomenlahden perukasta ja Pietarista.

Eräänlaisena maantieteellisenä esikuvanaan Suur-Suomen luomisessa Voionmaa piti Ranskaa. Näin kumpainenkin olisi alue kahden meren välissä ja suuren rajajoen äärellä. Kuitenkaan hän ei nähnyt alueiden yhdistämistä sotaa tai väkivaltaa vaativana tavoitteena. Hänen mukaansa Suomi ei pyri laajentamaan nykyisen Suomen rajoja eikä valloittamaan Itä-Karjalaa, mutta se tahtoo rauhallisella tavalla luoda suomalaisen Suur-Suomen. Lisäksi Voionmaa arveli Venäjän vallankumouksen jälkeen valtaan tulleiden kommunistien olevan suosiollisia "reaalisen Suur-Suomen" syntymiselle.

Väinö Voionmaa oli Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja 1915–1916.[7]

Aatteiden jatkuvuuden takaaja

Raimo Heinon veistoksesta Väinö Voionmaan muistomerkki 1971 Jyväskylän Mäki-Matin Cygnaeuksen koulun puistossa.

Väinö Voionmaan pysyväksi muistomerkiksi muodostui Ylöjärvelle rakennettu Hämeen Työläisnuoriso-opisto. Opiston peruspääomana oli Voionmaalle hänen 75-vuotissyntymäpäiväkseen kerätty kansalaislahja.

Laitoksen peruskiven muurasi itse ministeri Voionmaa, mutta hän ei ehtinyt nähdä ensimmäisen vuosikurssin käynnistymistä; rakennustyö ja viimeistelyt viivästyivät pula-ajan johdosta niin paljon, että opistotyö alkoi vasta neljä vuotta perustajan kuoleman jälkeen. Ensimmäiseksi rehtoriksi valittiin filosofian maisteri Annikki Saarela, joka jatkoikin aina yllättävään kuolemaansa asti vuonna 1967: liikenneonnettomuus kauppamatkalla katkaisi työteliään uran.

Kesken jääneen lukuvuoden hoiti loppuun FM Raili Ruusala, joka ei kuitenkaan jäänyt vakinaiseksi vaan uudeksi rehtoriksi valittiin venäjän kieleen erikoistunut FM Martti Ruohonen.

Laitos toimi menestyksellä ensimmäisen lukuvuotensa, jonka päätyttyä uudeksi nimeksi päätettiin antaa Väinö Voionmaan opisto. Se oli valtionapua nauttiva kansanopisto, jossa vuosina 1951–1972 järjestettiin seitsemän kuukautta kestäviä niin sanottuja vuosikursseja; niiden aihepiirit olivat pääasiassa nuorisotyötä, juhlakulttuuria, liikealan perusaineita ja yleensä järjestöasiaa. Vuoden 1972–1973 vuosikurssi jäi viimeiseksi, koska peruskoulu-uudistus vähensi yleissivistävän koulutuksen tarvetta. Laitos muutettiin nyt lyhytkurssien pitopaikaksi, jollainen se on 10 kuukautta kestävien medialinjojen (elokuva, näytteleminen, televisio, radio, toimittaminen, valokuvaus) lisäksi edelleen.

Voionmaan syntymä- ja koulukaupungissa Jyväskylässä on hänen mukaansa nimetty katu (Valtakatu muuttui Voionmaankaduksi noin vuonna 1952) ja sen tuntumassa taiteilija Raimo Heinon suunnittelema Väinö Voionmaan muistomerkki vuodelta 1971.[8] Tampereen yliopiston päärakennuksen, entisen Yhteiskunnallisen korkeakoulun, edustalla on Väinö Voionmaan muistomerkki Kasvu (Kauko Räike, 1965). Tampereen Raholassa on Voionmaankatu.