William Shakespeare: Loppiaesuatto (savonkielinen, UUSI)
Kuvaus
Uusi, sidottu/kovakantinen. Sivuja 151. Kirjokansi 2025.
Viljami Seikspier on englannin kielen ja raaman kivijalaka. Aevan samalla tappoo kun savon kielj on suomen kielen kivijalaka. Shakespearen aenutkertanen ilimasu ja savon kaanis kielj yhistyyvät tässä uppeessa Minna Ronkaesen savonnoksessa. Loppiaesuatto onnii lukijoosa antelijjaasti hetkaattava teos.
Ja sama suomeksi.
William Shakespeare on englannin kielen ja draaman kivijalka. Aivan samalla tavalla kuin savon kieli on suomen kielen kivijalka. Shakespearen ainutkertainen ilmaisu ja savon kaunis kieli yhdistyvät tässä upeassa Minna Ronkaisen savonnoksessa. Loppiaesuatto onkin lukijaansa anteliaasti hetkauttava teos
Kirjailijasta
William Shakespeare ei juuri esittelyjä kaipaa. Eittämättä universumin tunnetuin näytelmäkirjailija.
Savontajasta
Minna Ronkainen (s. 1974) on yläsavolaissyntyinen joensuulainen kirjailija. Aiempiin julkaisuihin kuuluu romaaneja, novellikokoelma sekä käännöksiä.
Savo (ruots. Savolax) on Suomen historiallinen maakunta Itä-Suomessa Karjalan ja Hämeen välissä. Savoa on kahden nykymaakunnan alueella eli Etelä-Savossa (lounaisin osa historiallista Hämettä ja Karjalaa) ja Pohjois-Savossa (läntisin osa Hämettä ja itäisin Karjalaa). Lisäksi aiemmin Etelä-Savoon kuulunut Heinävesi siirtyi osaksi Pohjois-Karjalan maakuntaa vuoden 2021 alussa.
Savossa ovat hallitsevina savolaismurteet, joiden puhumisalue käsittää myös Pohjois-Karjalan, Kainuun, pääosan Keski-Suomesta, Koillismaan, Päijät-Hämeen koillisosan sekä Etelä-Pohjanmaan Järviseudun.
Savossa oli kiinteää asutusta jo rautakauden lopulla.Suur-Savo alkoi muotoutua noin 1400-luvulla, jolloin ensimmäinen Savon ja Lappeen vastainen raja vahvistettiin maaoikeuden tuomiolla. Keskiajalla savolaiset joutuivat useaan otteeseen puolustamaan maitaan. Lännessä vastassa olivat hämäläiset, itäraja taas oli samalla valtakunnan raja vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan määrittelemän rajalinjan mukaisesti. 1500-luvulla rajat Hämettä ja Karjalaa vastaan kiinnitettiin niin, että kolmen maakunnan rajat kohtasivat Mäntyharjulla, Tarhaveden ja Juolasveden välisessä salmessa sijaitsevassa Naulasaaressa. Sinne hakattiin kallioon rajamerkiksi kolmikärki, josta Hämeen vastainen raja lähti pohjoiseen ja Karjalan vastainen itään (Karjalan toisen rajan lähtiessä etelään).
Savon hallinnollinen keskus oli Olavinlinnassa. Linnan rakentaminen aloitettiin vuonna 1475 turvaamaan itärajaa. Vuodesta 1548 Savonmaa oli jaettu kuuteen hallintopitäjään. Suur-Savoon kuuluivat Pellosniemen, Visulahden ja Juvan hallintopitäjät. Pohjoisempaan Pien-Savoon eli Vähä-Savoon kuuluivat Säämingin, Rantasalmen ja Tavinsalmen (myöhemmin Kuopion) hallintopitäjät. Pienempinä hallinnollisina yksikköinä toimivat neljänneskunnat. Kirkollisesti Savo jakautui tähän aikaan neljään kirkkopitäjään: Mikkeliin, Juvaan, Sääminkiin ja Tavinsalmeen.
William Shakespeare kastettu 26. huhtikuuta 1564 Stratford-upon-Avon, Warwickshire – 3. toukokuuta (J: 23. huhtikuuta) 1616 Stratford-upon-Avon, Warwickshire) oli englantilainen näytelmäkirjailija ja runoilija. Häntä pidetään yhtenä historian merkittävimmistä kirjailijoista ja aikansa etevimmistä englannin kielen taitajista. Shakespeare kirjoitti näytelmiä, niin tragedioita kuin komedioitakin, sonetteja ja runoja. Teokset on kirjoitettu vuosina 1585–1613, mutta näytelmien kirjoitusjärjestystä ei tiedetä varmasti.
Stratford-upon-Avonin Pyhän Kolminaisuuden kirkon kirjoista löytyy 26. huhtikuuta 1564 latinankielinen kastemerkintä Guilelmus filius Johannes Shakespere eli William, John Shakespearen poika. Kasteen ajankohdan mukaan on syntymäpäiväksi yleisesti arveltu 23. huhtikuuta. Arvio perustunee etupäässä siihen, että kyseinen päivä on Pyhän Yrjön päivä, joka 1800-luvulla katsottiin Englannin kansallisrunoilijalle sopivaksi syntymäpäiväksi. Shakespeare saattoi syntyä myös huhtikuun 21. tai 22. päivänä.
William oli John Shakespearen ja Mary Ardenin kahdeksasta lapsesta kolmas. Hänellä oli neljä sisarta ja kolme veljeä. William oli lapsista ensimmäinen, joka selviytyi yli lapsuusiän, vaikka pian hänen synnyttyään Stratfordiin saapui ruttoepidemia, joka surmasi joka seitsemännen asukkaan kaupungissa.
Shakespearen isä oli menestyvä hansikaskauppias ja raatimies, äiti vanhaa vaurasta sukua. Molemmat vanhemmat olivat todennäköisesti lukutaidottomia – vaikka isä toimi Stratfordin pormestarina, hän kirjoitti nimensä aina puumerkillä. Vaikka Shakespeare eli protestanttina, jotkut esittävät hänen olleen taustaltaan ja uskoltaan katolinen. Esimerkiksi elämäkerturi Anthony Holden on arvellut Williamin isää katoliseksi tämän talon kattorakenteista vuonna 1757 löytyneen testamentin perusteella. John Shakespeare olisi luultavasti pyrkinyt salaamaan asian, ja ajan katolisten vaino saattoi olla osasyy hänen elämänsä loppupuolen talousongelmiin.
Vaikka Shakespearen koulunkäynnistä ei ole säilynyt kirjallista tietoa, useimmat tutkijat uskovat hänen opiskelleen King's New Schoolissa Stratfordissa. Siirryttyään oppikouluun seitsenvuotiaana hänen lukujärjestykseensä kuului luultavasti latinan kielioppia ja antiikin kirjallisuutta.
Shakespeare solmi avioliiton 28. marraskuuta 1582 itseään kahdeksan vuotta vanhemman Anne Hathawayn kanssa. Anne oli tuolloin jo raskaana, ja heille syntyi lapsi seuraavan vuoden toukokuussa. He saivat kaikkiaan kolme lasta, esikoisensa Susannan sekä kaksoset Judithin ja Hamnetin tammikuussa 1585. Hamnet kuoli vuonna 1596.
Tiedot Shakespearen elämästä 1580-luvun puolivälistä eteenpäin ovat niukkoja. Elämäkerturi Anthony Holdenin mukaan Shakespeare muutti Lontooseen ehkä vuonna 1587, jolloin The Queen's Men -näyttelijäseurue kävi Stratfordissa.
Ensimmäinen maininta Shakespearesta Lontoon teatteripiireissä tunnetaan vuodelta 1592, jolloin tämän ”entisen näyttelijän” kirjoittama näytelmätrilogia Henrik VI todettiin suureksi menestykseksi. Vuoteen 1592 mennessä Shakespeare oli kirjoittanut mahdollisesti jo ainakin viisi näytelmää.Noihin aikoihin Lontoon teatterit suljettiin toistuvasti ruttoepidemioiden vuoksi, mikä antoi Shakespearelle aikaa kirjoittaa näytelmien välissä myös runoja.
Shakespeare liittyi vuonna 1594 The Lord Chamberlain's Men -näyttelijäseurueeseen, jonka pysyvä jäsen ja osaomistaja hänestä tuli. Seurue esiintyi kuningatar Elisabet I:lle joulukuussa 1594. Shakespeare asui todennäköisesti vuokralla 1590-luvun puolivälissä Bishopsgaten alueen St. Helenin seurakunnassa, kunnes hänellä oli vuonna 1597 varaa ostaa Stratfordista uusi talo perheelleen. Lontooseen rakennettiin vuonna 1599 Globe-teatteri, jonka vakituinen dramaturgi, näyttelijä ja osakkeenomistaja Shakespeare oli. Hän muutti asumaan Lontoon Southwarkiin. Globe-teatteri paloi vuonna 1613, mutta se rakennettiin uudelleen seuraavana vuonna. Palossa saattoi tuhoutua Shakespearen näytelmien käsikirjoituksia.[21] Kuningatar Elisabet I:n kuoleman jälkeen 1603 kuningas Jaakko I otti Shakespearen näyttelijäseurueen suojelukseensa, ja se nimettiin The King's Meniksi.
Shakespeare palasi noin vuonna 1611 takaisin Stratfordiin ja asui siellä pysyvästi vuodesta 1614 terveytensä heikennyttyä.
Shakespeare kuoli 23. huhtikuuta 1616, mahdollisena syntymäpäivänään. Hän oli naimisissa Annen kanssa kuolemaansa asti. Hän jätti omaisuutensa lapsilleen, vaimolleen, sisaruksilleen ja muille sukulaisilleen. Shakespearen lapsenlapset jäivät lapsettomiksi.
Shakespeare haudattiin Stratford-upon-Avonin Pyhän kolminaisuuden kirkkoon. Hänen pääkallonsa ei ilmeisesti ole haudassa, minkä vuoksi jotkut arkeologit uskovat, että hauta ryöstettiin 1700-luvulla ja kallo varastettiin.
Tuotanto
William Shakespearen kirjoittamiksi luetaan nykyisin 39 säilynyttä näytelmää. Osan niistä hän kirjoitti yhdessä jonkun toisen kirjailijan kanssa. Lisäksi häneltä on jäänyt sonetteja ja neljä kertovaa runoa.
Useita Shakespearen näytelmiä on pidetty Englannin ja koko länsimaiden kirjallisuuden suurimpiin kuuluvina. Hänen näytelmänsä kattavat tragedian, historian ja komedian. Shakespearen teoksia on käännetty useimmille nykyaikaisille kielille ja niitä esitetään jatkuvasti ympäri maailmaa. Näytelmille ominaista on psykologinen henkilökuvaus, luonteva dialogi, draamallinen jännite ja kielellinen taituruus. Myös Shakespearen sonetteja arvostetaan paljon. Shakespeare on Guinnessin ennätysten kirjan mukaan kaikkien aikojen käännetyin kirjailija: hänen teoksiaan oli lokakuuhun 2005 mennessä käännetty ainakin 116 kielelle.
Shakespearen aikana näytelmiä painettiin paperin koon mukaan kvartto- ja foliopainoksina. Foliopainoksia tehtiin neljä, joista vuonna 1623 julkaistu, 36 näytelmää sisältänyt ensimmäinen folio on tärkein lähde Shakespearen näytelmistä. Aiemmin tehdyt halvemmat kvarttojulkaisut ovat monesti huonoja, jopa näyttelijöiden ulkomuistista kopioimia.
Shakespearen näytelmät tavataan karkeasti jakaa neljään tyylilliseen kauteen. 1590-luvun puoliväliin asti Shakespeare kirjoitti lähinnä klassisia ja italialaisvaikutteisia komedioita, kuten Kesäyön unelma ja lyyrisiä historiallisia näytelmiä, kuten Henrik IV:n ensimmäinen osa. Tämän jälkeen hänen näytelmänsä vakavoituivat, henkilöhahmonsa syvenivät, ja kerronnassa tapahtui siirtymää lyriikasta proosan suuntaan. Seuraavan kauden aloitti tragedia Romeo ja Julia (n. 1595–1596) ja päätti toinen kuuluisa tragedia Julius Caesar (1599). Varhaiset näytelmät ovat tyypillisesti kevyempiä kuin tragedisen kauden tummasävyiset, pettämisen, murhien, himon, vallan ja itsekkyyden kaltaisia aiheita käsittelevät näytelmät.
Shakespearen tragedinen kausi kesti noin vuodet 1600–1608. Siihen kuuluvat maineikkaimmat tragediat Othello, Macbeth, Hamlet ja Kuningas Lear. Viimeisenä kautenaan Shakespeare siirtyi romansseihin ja tragikomedioihin, kuten Talvinen tarina ja Myrsky. Myöhäiskauden romanttiset näytelmät sisältävät usein onnellisen lopun, sekä taikuutta ja muita fantasiaelementtejä. Rajanveto kausien välillä on kuitenkin epätarkka ja muitakin luokittelutapoja on esitetty.
Kuten ajan tapana oli, Shakespeare perusti monet työnsä toisten näytelmäkirjailijoiden töihin, ja kierrätti vanhempia tarinoita sekä historiallista materiaalia. Esimerkiksi Hamlet (n. 1601) on todennäköisesti uudelleen kirjoitettu versio vanhemmasta Hamlet-näytelmästä, ja tarinan peruskuvio esiintyy jo Saxo Grammaticuksen Tanskalaisten teoissa. Se sisältö, mitä pidetään oleellisena, kuten dialogi ja henkilöhahmot syvemmässä merkityksessä, katsotaan kuitenkin Shakespearen luomukseksi. Historiallisissa näytelmissään Shakespeare käytti kahta päälähdettä: Plutarkhoksen Antiikin suurmiesten elämäkertasarjaa Kuuluisien miesten elämäkertoja ja Raphael Holinshedin Englannin historiaa käsitteleviä Kronikoita.
Shakespeare kirjoitti 11 historiallista näytelmää, joista kymmenen Elisabet I:n hallintokaudella vuosien 1589–1599 aikana ja viimeisen Jaakko I:n aikana vuonna 1613.
Shakespearen historialliset näytelmät sisältävät yleensä traagisen keskushenkilön ja komediallisiakin piirteitä, mutta niillä on omat tunnusomaiset teemansa, dramaattiset rakenteensa ja poliittiset päätelmänsä. Jokainen teos sijoittuu Englantiin ja käsittelee nimihahmona toimivan kuninkaan kohtaamia poliittisia haasteita. Näytelmien kahdeksan kuningasta hallitsivat Englantia vuosien 1199 ja 1547 välisenä aikana. Useimmat kuninkaista esiintyvät vain yhden näytelmän pääosassa, mutta Henrik VI on saanut kolme ja Henrik IV kaksi näytelmää. Näytelmät kuvaavat historiallisten tapahtumien jatkumon, joka liittyy Englannin yhdistymiseen. Shakespeare painottaa inhimillistä draamaa historiallisen tarkkuuden sijaan, ja näytelmät ottavat suuria vapauksia aikajärjestyksen, paikkojen ja henkilöiden suhteen.
Shakespeare kirjoitti 13 komediaa, jotka ulottuvat farssista taianomaiseen ja traagiseen. Ne ovat tarinaltaan usein monimutkaisia, ja niissä on mukana liioiteltuja ja hillittömästi käyttäytyviä henkilöhahmoja. Tarinoissa on yleensä onnellinen loppu, useimmiten häät, ja ehdollinen lupaus onnellisuudesta. Jotkin näytelmät päättyvät epilogiin, jossa yksi hahmoista puhuu suoraan teatteriyleisölle. Tarinat kertovat rakastavaisista, jotka voittavat vaikeudet ja saavuttavat tietoisuuden itsestään ja rakastetustaan. Shakespearen komedioissa on toisinaan myös traagisia piirteitä.
Monessa komediassaan Shakespeare hyödyntää henkilöllisyyksiin liittyviä sekaannuksia ja naamioitumisia. Neljässä komediassa nuoret naiset naamioituvat miehiksi saadakseen tietää enemmän rakastettujensa salatuista puolista. Tarinoissa kuvataan myös sukupolvien välisiä suhteita ja ongelmia. Nuorten rakastavaisten vanhemmat usein aluksi järkyttyvät uhmakkaiden lastensa puuhista mutta tulevat lopuksi hyväksymään tosirakkauden lastensa palattua kotiin ja mentyä naimisiin.
Shakespearen komediat oletetussa kirjoitusjärjestyksessä:
Kaksi nuorta veronalaista, 1592–94.
Erehdysten komedia, 1593–94.
Kuinka äkäpussi kesytetään, 1593–94.
Turhaa lemmen touhua, 1595.
Kesäyön unelma (tai Kesäyön uni), 1595–96.
Venetsian kauppias, 1594–97.
Windsorin iloiset rouvat, 1597.
Paljon melua tyhjästä, 1598–99.
Miten haluatte, 1599.
Loppiaisaatto, 1601–02.
Troilus ja Cressida, 1600–1608.
Loppu hyvin, kaikki hyvin, 1602–1603.
Mitta mitasta, 1604.
Näistä näytelmistä Loppu hyvin, kaikki hyvin, Mitta mitasta ja Troilus ja Cressida sisältävät myös tragedian aineksia, joten ne on toisinaan erotettu omaksi ryhmäkseen.
Kymmenessä tragediassaan Shakespeare käsittelee ihmisluontoa ajavia voimia rakkauden kaipuusta vallanhimoon. Näiden näytelmien traagiset päähahmot perustuvat usein historiallisiin henkilöihin, joista Shakespeare luki esimerkiksi Plurarkhoksen teoksista. Jotkin näytelmät sijoittuvat Britanniaan, jotkin antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Shakespearen tragedioista etenkin Romeo ja Julia, Julius Caesar, Hamlet, Othello, Kuningas Lear ja Macbeth luetaan Shakespearen ja koko maailmankirjallisuuden merkittävimpiin ja yleispätevimpiin teoksiin.
Shakespearen tragediat oletetussa kirjoitusjärjestyksessä:
Titus Andronicus, 1593–94.
Romeo ja Julia, 1594–96.
Julius Caesar, 1599.
Hamlet – Tanskan prinssi, 1600–01.
Othello, 1604.
Kuningas Lear, 1605.
Macbeth, 1605–06.
Antonius ja Kleopatra, 1607–08.
Coriolanus, 1607–08.
Timon Ateenalainen, 1607–08.
Romanssit
Shakespearen kuusi myöhäistuotantoon kuuluvaa näytelmää on 1700-luvun lopulta alkaen usein luokiteltu romantiikaksi, vaikka omana aikanaan jotkin niistä luokiteltiinkin komedioiksi ja jotkin tragedioiksi. Shakespearen kohdalla romantiikalla tarkoitetaan komediaa vakavampia teoksia, joissa klassisen kreikkalaistyylinen, toiminnallinen ja nopeasti etenevä juoni nostaa esiin monenlaisia voimakkaita tunteita, ja tragiikka, kuolema, menetys tai katastrofi määrittävät tapahtumat loppuun asti.
Shakespearelta julkaistiin 154 sonettia eli lyyristä runoa, jotka käsittelevät rakkauden, kauneuden ja kuolevaisuuden kaltaisia aiheita. Sonetit kirjoitettiin niissä käytetyn kielen perusteella 1590-luvun alussa, mutta ne julkaistiin vasta vuonna 1609, yleisen käsityksen mukaan ilman kirjailijan lupaa.
Shakespearen sonetit jaetaan kolmeen ryhmään. Sonetit 1–126 on osoitettu nuorelle miehelle, joskin ilman johdonmukaista seksuaalista sisältöä. Täksi mieheksi on aikojen kuluessa epäilty useita eri henkilöitä, eikä asiasta ole varmuutta. Sonetit 127–152 on osoitettu ”tummalle naiselle”, ja sonetit 153–154 Kupidolle, rakkauden jumalalle.
Sonettien lisäksi Shakespearen ei tiedetä kirjoittaneen muuta lyyristä runoutta. Shakespeareltä julkaistiin lisäksi neljä kertovaa runoa.
Shakespearen näytelmissä esiintyy tutkijoiden yleisimmän arvion mukaan noin 1 500 sellaista englannin kielen sanaa, jota ei ole löydetty yhdestäkään varhaisemmasta tekstistä. On mahdotonta sanoa, kuinka moni näistä sanoista oli Shakespearen itsensä keksimiä, ja kuinka moni oli jo käytössä puhekielessä. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi advertising, critic, gossip, manager, puke ja torture.
Shakespeare käytti tuotannossaan yhteensä 27 870 eri sanaa. Moni Shakespearen käyttämä sana on sittemmin poistunut käytöstä englannin kielessä tai muuttunut merkitykseltään.
Useimmat Shakespearen säkeistä koostuvat kymmenestä tavusta. Yleisimmin hän käytti jambista pentametriä, jossa paino on parillisilla tavuilla.
Shakespearea arvostettiin omana aikanaan, mutta ei ylistetty. 1600-luvun lopussa klassiset ihanteet tulivat muotiin, ja monet kriitikot arvostivat Ben Jonsonia ja John Fletcheriä enemmän kuin Shakespearea. Shakespearea arvosteltiin muun muassa komedian ja tragedian sekoittamisesta. 1700-luvulla Shakespearen arvostus kasvoi Samuel Johnsonin ja Edmond Malonen julkaistua hänen töistään uudet painokset.
1800-luvulle tultaessa Shakespeare oli saanut Englannissa kansalliskirjailijan aseman ja alkoi tulla tunnetuksi muissakin maissa. Shakespearea mainostaneisiin kuuluivat Victor Hugo, Johann Wolfgang von Goethe ja Stendhal. Romantiikan aikana Shakespearea ylisti Samuel Taylor Coleridge. Viktoriaanisena aikana Shakespearen näytelmistä tehtiin laajamittaisia spektaakkeliversioita. George Bernard Shaw sen sijaan hyökkäsi Shakespeare-kulttia vastaan esittäen, että Ibsenin naturalismi oli tehnyt Shakespearen tuotannosta aikansa eläneen.
1900-luvun modernistinen vallankumous ei hylännyt Shakespearea, vaan valjasti hänet avant garden välineeksi. Saksan ekspressionistit ja Moskovan futuristit hyödynsivät Shakespeare-aiheita. Shakespeare vaikutti Bertolt Brechtin eeppiseen teatteriin. Runoilija ja kriitikko T. S. Eliot argumentoi Shaw'ta vastaan sanoen, että Shakespearen ”primitiivisyys” teki tästä aidosti modernin. T. S. Eliotin ja G. Wilson Knightin kritiikin uusi koulukunta tutki Shakespearen kuvastoa aiempaa tarkemmin. 1950-luvulta alkaen moderni tutkimus vaihtui postmoderniksi, ja 1980-luvulta alkaen Shakespeare-tutkimukseen on liittynyt strukturalismin ja feminismin kaltaisia liikkeitä.
Joidenkin teorioiden mukaan joku kirjailija tai ryhmä kirjailijoita käytti Shakespeare-nimeä vain pseudonyyminä eikä stratfordilaisella William Shakespearella ollut teosten kanssa mitään tekemistä. Teorioiden mukaan tällaisia kirjailijoita voisivat olla esimerkiksi Sir Francis Bacon, Oxfordin jaarli Edward de Vere, Christopher Marlowe, Sir Henry Neville tai jopa kuningatar Elisabet I.
Teoreetikkoja, joiden mielestä näytelmät kirjoitti joku muu kuin nuoruudessaan Stratfordissa elänyt Shakespeare, kutsutaan antistratfordlaisiksi. Teoriaa monista kirjoittajista kannatti jo 1800-luvulla muiden muassa Delia Bacon.
Esimerkiksi Edward de Veren (1550–1604) on arveltu käyttäneen salanimeä, koska hän itse kuului kuninkaan hovin sisäpiiriin, mutta pelkäsi aiheuttavansa skandaalin tai joutuvansa mahdollisesti kaksintaisteluun hovin muiden henkilöiden kanssa, jotka olisivat saattaneet tulkita näytelmien henkilöt parodioiksi heistä itsestään, minkä lisäksi hänen aikanaan ei muutoinkaan pidetty sopivana, että aatelismies kirjoittaisi runoja tai näytelmiä. Samasta syystä hänen perillisensäkään, jotka vuonna 1623 julkaisivat näytelmät koottuna laitoksena, eivät olisi halunneet paljastaa kirjoittajan todellista henkilöllisyyttä, minkä vuoksi he olisivat väittäneet kirjoittajaksi stratfordilaista kauppias William Shakspereä, jonka nimi sattumalta muistutti kirjoittajan salanimeä.
Nykyisin valtaosa tutkijoista pitää kuitenkin Shakespearen henkilöllisyyttä todistettuna. Sen sijaan on tunnettua, että monet Shakespearen näytelmät perustuivat esimerkiksi juonen osalta suurelta osin olemassa olleisiin näytelmiin, kuten ajan tapana oli. On lisäksi vakavasti pohdittu sitä, kirjoittiko Shakespeare näytelmiensä jokaisen sanan itse, vai oliko avustamassa muita dramaturgeja. Vuonna 2016 julkaistun tekstianalyysin mukaan 17:ssä Shakespearen nimissä julkaistussa näytelmässä oli myös joku toinen tekijä. Epäilyt Shakespearen näytelmien kirjoittajan henkilöllisyydestä perustunevat tähän sekä siihen, että Shakespearen elämästä tiedetään hyvin vähän.
Robert Greenen mitä ilmeisimmin Shakespearea kohtaan kohdistamaa kritiikkiä vuodelta 1592 voidaan pitää yhtenä todisteena, että Shakespeare todella kirjoitti näytelmänsä. Kuolinvuoteellaan kirjoittamassaan pamfletissa Groats-worth of Wit Greene haukkui nousukasmaista näyttelijää, joka oli alkanut kirjoittaa itse näytelmiä ja kuvitteli olevansa yliopistokoulutettujen näytelmäkirjailijoiden veroinen. Greene käyttää näyttelijästä ironista nimitystä Shake-scene, joka voitaneen kääntää ”näyttämönravistajaksi”.
Se, että Shakespeare toimi myös näyttelijänä, voidaan todistaa muun muassa sillä, että hänen on kirjattu esiintyneen kuningatar Elisabetille vuonna 1594. Näyttö siitä, että hän oli kiinnostunut teatterista voidaan osoittaa sillä, että Shakespeare oli Lord Chamberlain's Company -nimisen teatteriyhtiön osaomistaja vuosina 1594 ja 1595. Shakespearen läsnäolon teatteripiireissä todistavat myös merkinnät siitä, että hän oli yksi Globe-teatterin omistajista vuonna 1599. Vuonna 1603 Shakespeare sai myös uuden asiakkaan, Englannin tuolloisen kuninkaan Jaakko I:n, jonka ansiosta hänestä tuli suosittu hoviesityksissä. Shakespearen runoilijan urasta puolestaan todistaa Francis Mereksen hyökkäys häntä vastaan vuonna 1598. Meres sanoo teoksessaan Palladis Tamia Shakespearen töiden olevan ”sokeroituja sonetteja yksityisten ystäviensä keskuudessa”. Samassa teoksessa Meres kehuu Shakespearea hänen ”erinomaisista” komedioistaan ja tragedioistaan.
Loppiaisaatto (engl. Twelfth Night) on William Shakespearen vuosien 1600–1601 välillä kirjoittama näytelmä. Ensimmäisen kerran näytelmä esitettiin Middle Temple Hallissa 2. helmikuuta 1602. Esityksestä on säilynyt merkintä englantilaisen lakiopiskelijan John Manninghamin päiväkirjassa. Manningham oli kiinnittänyt huomiota näytelmän samankaltaisuuteen suhteessa Shakespearen aiempiin näytelmiin. Näytelmää on mahdollisesti esitetty jo aiemmin Englannin hovissa Whitehallin palatsissa loppiaisaattona (5. tammikuuta) 1601, sekä myös pääsiäismaanantaina 6. huhtikuuta 1618 ja kynttilänpäivänä 1623.
Näytelmä oli yksi Shakespearen varhaisimpia teoksia, joita esitettiin Englannin restoraation alussa. Sir William Davenantin sovitus esitettiin vuonna 1661. Thomas Betterton esitti Sir Toby Belchin roolin. Samuel Pepys piti näytelmää hassuna ja hieman typeränä, mutta katsoi sen kuitenkin kolmesti. Näytelmästä tehtiin toinen sovitus vuonna 1703 nimellä Love Betra'd, or, The Agreeable Disappointment.
1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa esitettiin vain näytelmästä tehtyjä sovituksia. Alkuperäisversiota esitettiin vuonna 1741. Vuonna 1820 Frederic Reynolds teki näytelmästä oopperaversion. 1900-luvun alussa näytelmästä tehtiin kaksi suurempaa tuotantoa, vuosina 1912 ja 1916.
Kun näytelmää esitettiin ensimmäisiä kertoja, kaikki naisroolit olivat miesten tai poikien esittämiä, mutta sittemmin käytännöksi on muodostunut valita naisia naisten rooleihin. Näytelmästä on kuitenkin tehty useita suosittuja esityksiä, joissa kaikki roolit ovat miesten esittämiä.
Luettelo henkilöistä
Viola, Sebastianin kaksossisar. Lopussa hänen nimensä on Cesario
Viola on Messalinesta kotoisin oleva nuori aatelissyntyperää oleva nainen. Hän on näytelmän päähenkilö, joka esiintyy koko näytelmän ajan, paitsi aivan alussa, naamioituneena nuoreksi mieheksi Cesarioksi.
Orsino, Illyrian herttua (tai kreivi)
Orsino on mahtava aatelismies, joka hallitsee aluetta (joko koko Illyriaa tai vähintään ympäröivää maaseutua) (1.2). Näytelmän alussa hän ikävöi Lady Oliviaa.
Olivia, kreivitär
Olivian isä ja veli ovat kuolleet vasta, joten hän huolehtii sukutalostaan ja kaikesta mistä riippumaton kreivitär voi huolehtia. Näytelmän alussa hän suree veljeään, eikä ole kiinnostunut Orsinon liehittelystä.
Sebastian, Violan kaksosveli
Sebastianin saavuttua Illyriaan hänet sekoitetaan jatkuvasti miehenä esiintyvään sisareensa Violaan.
Maria, Olivian taloudessa asuva säätyläisnainen
Maria on osaava, kiltti, kyyninen, hengellinen ja lojaali. Vaikka hän työskentelee Lady Olivialle, hän on vuosien aikana alkanut rakastaa Tobya ja johdattaa tämän ja Festen kostamaan Malvoliolle.
Sir Toby Belch, Olivian sukulainen
Sir Toby on Olivian sukulainen, luultavasti hänen setänsä. Olivia sietää tämän juomista ja riehakasta elämää, mutta ei oikeastaan pidä hänestä.
Sir Andrew Aguecheek, Sir Tobyn ystävä
Rikas, mutta typerä maalaisritari, joka pyrkii liehittelemään Oliviaa, mutta todellisuudessa tuhlaa rahansa alinomaiseen juhlimiseen Sir Tobyn käskystä.
Malvolio, Olivian palvelija
Lady Olivian mariseva ja ankara pääpalvelija, joka on huonoissa väleissä muun henkilökunnan kanssa.
Feste
Feste on Olivian taloudessa elävä narri joka kulkee Olivian ja Orsinon talojen väliä laulaen ja kerjäten rahaa. Hänen nimensä tulee latinasta ja tarkoittaa kepposta.
Fabian
Fabian on Olivian tilanhoitaja.
Antonio, kapteeni, Sebastianin ystävä
Antonio pelastaa Sebastianin haaksirikkoutuvasta laivasta. Hän pitää Sebastianista ja saattaa tämän Illyriaan, vaikka hänestä on etsintäkuulutus siellä.
Kapteeni, merikapteeni, joka auttaa Violaa
Haaksirikkoutuvan aluksen kapteeni. Auttaa Violaa pääsemään, naamioituneena Cesarioksi, Orsinon hoviin.
Valentine ja Curio, Orsinon mukana olevia herrasmiehiä
Pappi
Pappi on sivuhenkilö, joka esiintyy näytelmän viimeisenä kohtauksena olevassa hääseremoniassa.
Muusikoita, lordeja, merimiehiä, upseereja ja muita henkilöitä
Synopsis
Näytelmä sijoittuu Illyriaan, ikivanhaan alueeseen Adrianmeren itärannikolla. Seutu sijoittuu nykyisen Albanian alueelle ja on tärkeä näytelmän romanttisen ilmapiirin luoja.
Kuten niin monet Shakespearen komediat, myös Loppiaisaatto rakentuu väärän henkilöllisyyden ympärille. Näytelmän päähenkilö, Viola, haaksirikkoutuu Illyrian rannikolle näytelmän avauskohtauksessa. Viola menettää yhteyden kaksosveljeensä Sebastianiin, jonka hän luulee menehtyneen. Pukeutuneena mieheksi hän pääsee herttua Orsinon hoviin palvelijaksi. Orsino on rakastunut vastikään veljensä menettäneeseen ja tämän kuolemaa surevaan Lady Oliviaan. Orsino päättää käyttää ”Cesariota” välittäjänä, mutta Olivia, joka uskoo Violan olevan mies, rakastuu komeaan ja kaunopuheiseen viestintuojaan. Viola puolestaan on rakastunut herttuaan, joka myös uskoo tämän olevan mies ja pitää tätä uskottunaan.
Sebastianin saapuessa näyttämölle syntyy hämmennys. Olivia erehtyy luulemaan häntä Violaksi (alb. Violeta) ja kosii Sebastiania. Pari vihitään salassa. Kun kaksoset esiintyvät yhtaikaa sekä Olivian että herttuan edessä, syntyy lisää hämmennystä heidän samankaltaisuudestaan. Lopulta Viola kuitenkin paljastaa olevansa todellisuudessa nainen ja kertoo, että Sebastian on hänen kadoksissa ollut kaksosveljensä. Näytelmä päättyy herttuan ja Violan, Tobyn ja Marian sekä Olivian ja Sebastianin avioliittojen julistukseen.
Suuren osan näytelmästä vie koominen sivujuoni, jossa useat henkilöt juonittelevat saadakseen Olivian mahtailevan pääpalvelijan Malvolion uskomaan, että Lady Olivia haluaa naida hänet.
Maria, Sir Toby ja Sir Andrew Aguecheek yhdessä muiden kanssa vakuuttavat Malvoliolle, että Olivia on salaisesti rakastunut häneen. He kirjoittavat Olivian nimissä kirjeen ja pyytävät Malvoliota pukeutumaan keltaisiin sukkanauhoihin, olemaan töykeä muille palvelijoille ja hymyilemään kaikissa tilanteissa. Olivia, joka on surullinen Violan kiinnostumattomuudesta, kutsuu pääpalvelijansa ja järkyttyy, koska Malvolio näyttää menettäneen järkensä. Olivia jättää hänet juonittelijoiden käsiin ja Malvolio lukitaan huoneeseen, jonne vain pieni valonsäde yltää. Feste saapuu pilkkaamaan hänen ”hulluuttaan” pukeutuneena ensin papiksi ja tämän jälkeen omana itsenään. Näytelmän lopussa Malvolio saa tietää salaliitosta ja vannoo kostoa, mutta herttua lähettää jonkun (luultavasti Fabianin) rauhoittamaan häntä.
