Eritäin hyvässä kunnossa oleva ruåtsalaisen Yhe Creepsin albumi. Kunnon voimarokkia garagen, modin, soulin, rockin ja funkin yhteistä jytää.

The Creeps – Now Dig This!

WEA – 242 353-1. Europe 1988

A1 Now Dig This! 2:15

A2 One Good Reason 3:02

A3 So Long 2:40

A4 Another Song 2:51

A5 You've Got Me Going 1:52

A6 Let Me Eat You 1:52

A7 Petalatupp 2:25

B1 Don't Go Away 2:39

B2 Two Souls 3:25

B3 You'll Love More Everyday 2:58

B4 Where My Heart Belongs 2:14

B5 Jump Y'all 2:57

B6 Bring Some Wood 2:25

Kuulostaa tältä eli helvetin hyvältä:

https://www.youtube.com/watch?v=mghlONegcdM&list=PLpNXu5Shx-AU7hPCUha574ESucCOz_pSJ

Levystä todettua:

Hans Ingemansson on loistava urkuri… …ja hän syö spagettia. Määritelmä ei ole minun, enkä tiedä, nauttiiko Hans spagetista.

Mutta tiedän varmasti, että hän todella on loistava urkuri ja että juuri hän, tämän albumin myötä, sai minut rakastumaan Hammond-soundiin, aivan kuten hän oli tehnyt Farfisan soundiin kaksi vuotta aiemmin.

Vaikka Enjoy The Creepsin ja Now Dig This!:n vertailussa tuntuu siltä, ??kuka tietää, mitä tapahtui.

Näinä vuosina kaikki garage-bändit luopuivat nahastaan, enemmän tai vähemmän tietoisesti siirtyen kohti soundinsa paksuuntumista, mikä johtaisi vuosikymmenen lopun grunge-räjähdyksiin (kukaan ei koskaan myönnä sitä, mutta Miracle Workersille voidaan antaa täysi kunnia genren edeltäjistä, toim. huomautus).

Bobs antoi tietä villille hiukselle.

Myös The Creeps vaihtoi tyyliään ja siirtyi pois Animalsin rosoisesta R&B:stä ja alkuaikojensa raivokkaasta autotallista kohti erilaista, dynaamista ja energistä soundia. Toisin kuin kaikki muut.

He ovat ainoat bändissä, joilla on edelleen hyvät välit parturiin.

Muutaman vuoden kuluttua he kokeilevat epätodennäköisiä kampauksia.

Tuloksena on, että he ovat kaljuja kuin apinoiden perseet.

Mutta silloin, vuonna 1988, he päättävät hiustenleikkauksesta, joka on salaisen palvelun arvoinen.

Ja toisen albuminsa kannessa he seisovat aseet kädessään norsunluuhampaisen kuninkaan valtaistuimen ympärillä.

The Creeps on muuttanut tyyliään täysin, mutta on silti vahva voima. Hans, tämän arvostelun alussa mainittu spagettimies, on ottanut kaiken muun vallan, joten Now Dig This! Se kuulostaa joka askeleella liekehtivältä, loistavalta kunnianosoitukselta Hammond-soundille, sellaiselta, jota James Taylor juhlii samaan aikaan Englannissa, paitsi että tässä meillä on Robert Jelinekin uskomaton ääni nuolemassa sisuskalujamme, eikä ole yhtäkään, toistan, YHTÄ kappaletta, se on väärin. Jos et ole koskaan järjestänyt juhlia vain tämän levyn kuuntelemisen ilosta, olet elänyt turhaan.

The Creeps oli ruotsalainen pop/rock-yhtye, joka toimi vuosina 1982–1997. The Creeps perustettiin 1980-luvun alussa Älmhultissa nimellä Pillepops vuonna 1982. Se oli punk-henkinen yhtye, johon kuuluivat Robert Jelinek (kitara ja laulu), Patrik "Putte" Olsson (rummut) ja Anders Johansson (basso). Heidän ensimmäiset keikkansa Älmhultissa tapahtuivat rockgaaloissa paikallisten bändien kanssa ja päättyivät usein kaaokseen, savuun ja hätäkeskuksen kutsumiseen. Vuonna 1985 ensimmäinen demo äänitettiin studiossa Älmhultissa, ja sen kappale löysi tiensä kokoelma-albumille ruotsalaisten garage-bändien kanssa. Yhtyettä laajennettiin myöhemmin Hans Ingemanssonin (urut) kanssa. Vuonna 1986 julkaistu albumi Enjoy the Creeps oli alku musiikilliselle matkalle englantilaistunnelmaisesta 1960–70-luvulta ajalle epätavalliseen soulin ja popin sekoitukseen. Yhtyeen kukoistuskausi oli 1990-luvun alussa kappaleilla, kuten "Ooh – I Like It!" ja "Smash!", joka on tv-sarjan S*M*A*S*H nimikappale, molemmat Blue Tomato -albumilta. Heidän viimeisin albuminsa, Mr. Freedom Now!, julkaistiin vuonna 1996, ja yhtye hajosi seuraavana vuonna.

He tekivät myös musiikin television joulukalenteriin "Mysteriet på Greveholm", joka esitettiin vuonna 1996.

Yhtye kokoontui väliaikaisesti uudelleen vuonna 2007 keikkaa varten Älmhultissa Silverdalenissa. Ennen Silverdalenin keikkaa heillä oli yksityiskeikka Swedwoodin 25-vuotisjuhlissa Älmhultissa (IKEA Industry Älmhult myöhäissyksyllä 2013), joka ei ole laajalti tunnettu. He soittivat myös Leónissa, Espanjassa, 60-luvun festivaaleilla muun muassa The Menin (Ruotsi) ja The Knackin (USA) kanssa. Kolme muuta keikkaa järjestettiin lokakuussa ja marraskuussa 2008 Tukholmassa, Göteborgissa ja Malmössä. Sitten oli vielä yksi toukokuussa 2010 Växjössä.

Robert Jelinek – laulu, kitara

Hans Ingemansson – Hammond-urut, piano

Anders Johansson – bassokitara

Patrick Olsson – rummut