Toivo Flink: Maaorjuuden ja vallankumouksen puristuksessa

HELVETIN HARVINAINEN kirja. Erittäinkin hyväkuntoinen nide. Ensimmäinen ja ainoa painos vuodelta 2000. Sivuja 456.

Maaorjuuden ja vallankumouksen puristuksessa

Inkerin ja Pietarin suomalaisten sivistys-, kulttuuri- ja itsetuntopyrkimyksiä vuosina 1861-1917

Toivo Flink

Kirjasarja: Turun yliopiston julkaisuja, osa 160

Venäjällä maaorjuus kehittyi erityisen ankaraksi 1600-1700-luvuilla. Maaorjat (Malline:Lang-ru, krepostnye) olivat sidottuja maanomistajaan, ja heitä voitiin myydä, lahjoittaa tai periä lähes kuin omaisuutta, vaikka juridisesti he eivät olleet orjia.

Esimerkiksi Isovihan aikana sotavangeiksi joutuneet suomalaiset myytiin maaorjiksi venäläisille aatelisille. Tunnettu tapaus on Eufrosyne Fedorova, joka myytiin maaorjaksi 1700-luvun alussa ja päätyi tsarevitš Aleksei Petrovitšin rakastajattareksi.

Maaorjuus lakkautettiin Venäjällä virallisesti vuonna 1861 keisari Aleksanteri IIn manifestilla, mutta käytännössä vapautusprosessi kesti vuosikymmeniä.

Venäläisen maaorjuuden vaikutukset Suomessa

Venäläinen maaorjuus vaikutti Suomeen kahdella päätavalla: suomalaisten orjuuttamisen kautta sotavankien kaupalla sekä alueellisesti Venäjälle luovutetuissa osissa Suomea.

Suomalaisten orjuuttaminen Isoviha-aikana

Isoviha-aikana vuosina 1714–1721 venäläiset joukot ryöstivät Suomesta arviolta 10 000–30 000 ihmistä, jotka myytiin maaorjiksi Venäjälle.[3][4] Venäläinen upseeristo välitti sotavangit edelleen myymällä heidät orjiksi venäläisille aatelisille.[3]

Vuosina 1715–1716 marssitettiin satoja siepattuja lapsia maateitse Savon kautta Viipuriin ja Pietariin, missä heidät kastettiin pakolla ortodokseiksi ja annettiin heille slaavilaiset etunimet.[3] Tunnettu esimerkki tästä on Eufrosyne Fedorova (noin 1700–1750), joka vangittiin Isoviha-aikana veljensä Ivanin kanssa ja myytiin maaorjaksi prinssi Nikifor Vjazemskille.[5][3] Hänestä tuli myöhemmin tsarevitš Aleksei Petrovitšin rakastajatar, ja hänen todistuksensa olivat ratkaisevassa roolissa tsarevitšin kuolemaan johtaneessa oikeudenkäynnissä vuonna 1718.[6]

Monet näistä orjuutettujen suomalaisten jälkeläisistä asuvat edelleen Venäjällä, erityisesti Karjalassa, maaorjataustaisina.[3] Orjuutetut suomalaiset joutuivat venäläisen maaorjuusjärjestelmän (krepostnoje pravo) alaisiksi, mikä tarkoitti että heidät sidottiin maanomistajaan ilman oikeutta muuttaa tai vaihtaa herraa.[4]

Maaorjuuden uhka Vanhassa Suomessa

Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle luovutetuilla alueilla, niin sanotussa Vanhassa Suomessa (Viipurin, Käkisalmen ja Kymenkartanon provinssit), venäläinen maaorjuusjärjestelmä uhkasi levitä myös paikallisiin suomalaisiin talonpoikiin.[3][7] Alue liitettiin hallinnollisesti osaksi Pietarin kuvernementtiä vuonna 1721 ja myöhemmin Viipurin kuvernementtiksi vuonna 1744.

Talonpoikia uhkasi täydellinen maaorjuus venäläisen mallin mukaan. Isännät korottivat veroja mielivaltaisesti, mikä aiheutti useita talonpoikaiskapinoita.[7] Käkisalmissa talonpoikien asema oli erityisen vaikea: "Orjamainen talonpojan asema Käkisalmessa päättyi vasta vuonna 1826, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen maaolojen järjestämisestä. Venäjän valtakunnassa yleisesti maaorjuus säilyi vielä lähes 40 vuotta pidempään."[3]

Vuonna 1798 keisari Paavali I antoi ukaasin, joka kielsi isäntien suorittamat mielivaltaiset veronkorotukset ja häädöt, mutta samalla myös talonpoikien muutot pois isäntiensä alueelta – mikä oli askel kohti maaorjuutta.[7] Tämä osoitti venäläisen maaorjuusjärjestelmän vaikutuksen leviämistä Vanhan Suomen alueelle.

Maaorjuuden lakkautus Vanhassa Suomessa

Maaorjuus Vanhassa Suomessa päättyi virallisesti vuonna 1826, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen maaolojen järjestämisestä.[3][4][8] Tämä oli 35 vuotta aikaisemmin kuin muualla Venäjän keisarikunnassa, jossa maaorjuus lakkautettiin vasta 1861 keisari Aleksanteri IIn manifestilla.[9]

Asetuksen myötä Vanhan Suomen talonpojat vapautuivat venäläisen maaorjuusjärjestelmän uhasta, vaikka täyttä elinikäistä omistusoikeutta tiloihin ei vielä saatu.[3][8] Talonpoikien asema parani kuitenkin vähitellen, eikä asia ratkennut kertaheitolla.[8]

Venäjän yleinen maaorjuuden lakkautus vuonna 1861 koski arviolta 23 miljoonaa maaorjaa, mikä oli noin kolmasosa koko Venäjän keisarikunnan väestöstä. Vielä vuonna 1858 Venäjän keisarikunnassa oli 23,1 miljoonaa yksityisten aatelisten omistamaa maaorjaa ja 19 miljoonaa valtion maaorjaa.[9] Lakkautusprosessi oli monimutkainen ja ristiriitainen, eikä se aina parantanut talonpoikien asemaa käytännössä – esimerkiksi Baltian alueella talonpoikien aseman on sanottu jopa huonontuneen maaorjuuden virallisen lakkautuksen jälkeen.

Vertailu muuhun Suomeen

Varsinaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa, joka syntyi 1809, ei koskaan ollut venäläisen mallin mukaista maaorjuutta. Keisari Aleksanteri I vahvisti Suomen perustuslait ja Suomen senaatin, mikä takasi että venäläinen maaorjuusjärjestelmä ei levinnyt muuhun Suomeen. Vanha Suomi liitettiin takaisin muuhun Suomeen vuonna 1812, ja sen jälkeen alueella noudatettiin Suomen lakeja.

Suomessa oli kuitenkin torpparijärjestelmä, joka muistutti joiltain osin maaorjuutta, vaikkakin oli huomattavasti lievempi järjestelmä kuin Venäjän maaorjuus.[10] Torpparit olivat kuitenkin juridisesti vapaampia kuin venäläiset maaorjat, ja torpparijärjestelmä lakkautettiin Suomessa vuonna 1918.

Toivo Mikael Flink (s. 14. elokuuta 1949 Kalininin alue) on Karjalan tasavallasta kotoisin oleva filosofian tohtori, tutkija ja runoilija, joka on asunut Suomessa vuodesta 1991 lähtien.

Flinkin perhe oli inkeriläinen.[1] Perhe muutti Petroskoihin vuonna 1953 ja hän valmistui vuonna 1972 Petroskoin yliopiston suomen kielen laitokselta. Flink toimi 1972–1976 Karjalan radion suomenkielisen toimituksen kirjeenvaihtajana ja vuosina 1976–1990 hän oli toimittajana Punalippu-lehdessä. Flinkistä tuli Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsen vuonna 1986. Hän julkaisi 1980-luvulla kaksi runokokoelmaa ja suomensi venäläisten runoilijoiden (Sergei Jesenin, Kornei Tshukovski, Vladimir Sokolov, Junna Moriz, Jevgeni Jevtushenko, Vladimir Lugovskoi) runoja.

Flink muutti vuonna 1991 Suomeen ja toimi 1991–2001 opettajana Vantaalla. 2000–luvulla hän on toiminut aineenopettajana, Inkeri-keskuksen vt. toiminnanjohtajana sekä tutkijana Kansallisarkistossa 2007–2009 ja Siirtolaisinstituutissa vuodesta 2010. Flink on toiminut Suomen Inkeri-liiton puheenjohtajana 2009–2012 ja Inkeriläisten viesti-lehden päätoimittajana 2010–2012. Hän oli myös perustamassa Suomen Akateemista Inkeri-Seuraa vuonna 2017.

Flink auskultoi opettajaksi vuonna 1992 Helsingin yliopistossa ja väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 2000 Turun yliopistossa. Hän on toiminut vuodesta 2012 Suomen ja Venäjän historian dosenttina Helsingin yliopistossa.

Inkeriläislähtöinen runoilija Toivo Flink , 50, menetti 1990 vaimonsa ja nuoremman poikansa linja-auton ja junan yhteentörmäyksessä, jossa kuoli 16 ihmistä.

Karjalan tasavallassa ilmestyvän kirjallisuuslehti Carelian toimituksessa työskennellyt Flink lähti Suomeen toipumaan surustaan. Hän tuli Suomeen vanhemman poikansa kanssa ja aloitti toimittajana Suomenmaa-lehdessä. Vuoden kuluttua hän siirtyi opettajaksi.

Jo radiotoimittajan

vuosinaan 1970-luvun alussa Toivo Flink oli alkanut kiinnostua inkeriläisjuuristaan. Suomessa tarjoutuivat edellytykset laajamittaisen tutkimuksen tekemiseen.

Työ valmistui, ja Flink väitteli syyskuussa Turun yliopistossa Inkerin ja Pietarin suomalaisten sivistys-, kulttuuri- ja itsetuntopyrkimyksistä 1861-1917. Väitöskirjan pääotsake on Maaorjuuden ja vallankumouksen puristuksessa.

Jo 1995 ilmestyi kirja Pois Inkeristä, ohi Inkerin. Siihen Flink oli koonnut maanmiestensä vaiheisiin liittyvää dokumenttiaineistoa.

"Kirja toimi

jonkinlaisena etäännyttämiskeinona, joka minun oli saatava itsestäni ulos, ennen kuin saatoin ryhtyä muuhun tekemiseen." "Inkeriläisten pakkosiirrot, mielivaltaiset karkotukset ja teloitukset olivat niin järkyttävää luettavaa, että päätin tutkia, löytyisikö mitään valoisaa." Flink päätyi Kolppanan seminaariin, joka maaorjuuden lakkauttamisen lisäksi vaikutti ratkaisevasti inkerinsuomalaisten henkiseen kehitykseen.

Kolppana sijaitsee

Suomenlahden rannikolta satakunta kilometriä etelään, hieman Hatsinan länsipuolella. Oppilaitos aloitti toimintansa samaan aikaan kuin Jyväskylän seminaari, 1863.

Ensimmäinen rehtori oli suomalaisesta pappissuvusta polveutunut Oskar Groundstroem. Hän ei ollut kummoinen opettaja, mutta hänen halunsa uhrata voimansa rakkaan Inkerin kansan kohottamiseksi pimeydestä korvasi taidolliset puutteet.

Opiskelijoita ensimmäisellä vuosikurssilla oli vain kolmetoista. Suurimman osan esiopetus oli ollut kovin vähäistä, mutta kolmen vuoden kuluessa opiskelijoista leivottiin kelvollisia kansankynttilöitä.

Enemmän kuin

opettajina Kolppanan seminaarin käyneet nostivat inkeriläisten itsetuntoa 1870-luvulla perustetun suomenkielisen lehdistön avulla.

Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Pietarin Sanomat, aloitti ilmestymisensä 1870. Inkeriläisten kannalta merkityksellisimmäksi muodostui kuitenkin 1884 ilmestymisensä aloittanut Inkeri.

"Inkeriläisten itsetuntoa lehti kohotti ennen kaikkea nimensä vuoksi. Lehden palstoilla keskustelivat Kolppanan seminaarista valmistuneet opettajat, pietarilaiskoulujen opettajat ja alueen papisto. Ryhmät löysivät yhteisiä sivistys- ja kulttuuritavoitteita ja tämä oli niissä oloissa varsin merkittävää." Näkyviä toimia

olivat esimerkiksi pyrkimys tuottaa Suomesta musiikki- ja teatteriesityksiä sekä kuvataidenäyttelyjä Pietariin että Inkerinmaalle.

"Vajaassa puolessa vuosisadassa inkeriläis- ja suomalaisvoimin oli luotu edellytykset hedelmälliseen kulttuurivaihtoon. Sitten tuli vallankumous ja vei kaiken toisille raiteille." Alas painui myös Kolppanan seminaari. Johtaja Jaakko Raskin aikana 1900-luvun alkuvuosina seminaarissa alkoivat oppilaitoksen mainetta tahranneet rettelöt erottamisineen ja lakkoineen.

Toisin kuin

Jyväskylässä, Kolppanan seminaarin johtokunta koostui yhä lähinnä papeista. Seminaari kärsi viimeisinä toimintavuosina oppilaspulasta.

Flinkin mielestä seminaarilaisten kylvämä sivistystyö ei mennyt hukkaan.

"Vuoden 1917 aikana oppilaitos muutettiin maalliseksi ja sen - samoin kuin alueen suomenkielisten koulujen - rahoitus saatiin lopulta kuntoon. Tuolloin luotiin kulmakivet yhteisen suomalaiskodin rakentamiseksi." Flinkin väitöstutkimus

liittää ensimmäistä kertaa inkeriläisten historian osaksi suomalaista kulttuurihistoriaa.

"Minulle itsellenikin oli yllätys, miten lähellä toisiaan inkeriläisten ja suomalaisten pyrkimykset olivat. Väitöskirjaa tehdessäni näin myös aivan käytännössä, ettei kansakunnan itsetunto synny tyhjän päälle. Historiaa on syytä paitsi tuntea myös harrastaa." Jatkossa Toivo Flink aikoo selvitellä inkeriläisten vaiheita 1950-luvulle saakka. Pöydällä odottavat kääntämistään myös A. J. Sjögrenille osoitetut venäjänkieliset kirjeet.

Runollekin ruveta

tekisi inkeriläisen mieli, mutta niin ikään laatimaan Inkerin ja Pietarin suomalaisten elämäkertoja.

"Luulisin, että siellä tulisi vastaan yllätyksiä monille suomalaisillekin." Marjatta Hietaniemi