Väinö Kaukonen : Kansanrunon Kauko-Karjalaa ja Kalevalan...

Erinomaisessa kunnossa oleva, ISO sidottu kirja kansipaperein. Runsaasti upeita värivalokuvia sota-ajan Karjalasta.

Tässä kirjassa Kaukonen selvittää, missä Kelavalan runot syntyivät ja miten ja milloin.

Ajankohtainen kirja tänä aikana, jolloin kansojen kulttuuri-identiteettejä rakennetaan, vahvistetaan, kyseenalaistetaan ja vatkataan sekä vatuloidaan. Että onko Kalelava alkuperältään suomalainen, karjalainen vaiko venäläinen..

Kaukonen, Väinö : Kansanrunon Kauko-Karjalaa ja Kalevalan synty

Sidostyyppi: Sidottu kansipaperein (kovakantinen)

Kustantaja: WSOY

Painovuosi: 1984

Painos: 1

Kieli: suomi

Sivumäärä: 233, (4)

Kaukonen tutki Kalevalan kulttuurihistoriaa ja Elias Lönnrotia. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 1939 väitöskirjalla "Vanhan Kalevalan kokoonpano I". Hän toimi Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosenttina vuosina 1956–62 ja apulaisprofessorina vuosina 1962–1974. Kaukonen toimi johtotehtävissä Neuvostoliittoinstituutissa ja Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa sekä suomalais-unkarilaisen kulttuurikomitean puheenjohtajana vuosina 1967–74

Väinö Kaukosen puoliso vuodesta 1941 oli kansatieteilijä Toini-Inkeri Kaukonen.[1]

Kaukonen otti valokuvia Kostamuksen ympäristössä yhdessä yhdessä Vilho Uomalan kanssa vuonna 1943.[2]

”Itärajan takana Kalevalalla tehdään taas politiikka”.

Näin räväkän otsikon alla kirjoitti kulttuuritoimittaja Antti Majander eilen, Kalevalan päivänä, Uuden Kalevalan ilmestymisen 170-vuotispäivänä (HS, 28.2.2019).

Itärajan takana Kalevalaa nimitetään karjalais-suomalaiseksi kansaneepokseksi, Suomessa kansalliseepokseksi, Majander määrittelee asetelman.

Alakertakirjoituksen lähtökohtana lienee se, että viime vuoden lopulla Pietarissa ilmestyi karjalankielinen runoelma Sampo. Pohjolan runot, ”jonka venäjänkielisessä esipuheessa veljekset Dmitri ja Aleksei Bakulin ilmoittavat yrittävänsä korjata vuosikymmenten vääryyksiä siitä, miten suomalaiset veivät karjalaisten eepoksensa. Omivat, kuten muotitermi kuuluu”, raportoi Majander. Hän on haastatellut Helsingin tutkijakollegiumin yliopistotutkija Eila Stepanovaa, jonka näkemykset ovat varsin maltillisia ja karjalan kielioloja ymmärtäviä.

Bakulin-veljekset tähtäävät aidon, alkuperäisen karjalaisen kansaneepoksen rekonstruointiin. Heidän teoksensa sisältää myös venäjännökset kaikista runoista.

”He antavat Elias Lönnrotille tunnustusta runojen keräämisestä, mutta syyttävät häntä karjalaisen mytologian vääristelystä”, Eila toteaa haastattelussa.

”Kaikkein erikoisinta Stepanovan mielestä on johdannon kohta, jossa Bakulinit esittävät, että Lönnrot toimi poliittisen ja ideologisen tilauksen tähden.

”Tuo tosiaan kuulostaa pikkuisen hassulta”, Stepanova muotoilee, ”Venäjän nykytilannetta mukailevalta ilmaisulta.”

Sampo-teos on herättänyt kosolti keskustelua Karjalassa.

Helsingin yliopiston folkloristiikan professori Lotte Tarkka näkee Sammossa klassisen projektin, joka ammentaa nationalismista ja romantiikasta.

”Ajatellaan, että autenttinen kerrostuma olisi löydettävissä, ja se sitten heijastaisi ehjästi ja täydellisesti jotain muinaista menneisyyttä”, Tarkka sanoo. ”Ja voisi siksi edustaa parhaiten jonkun maan tai kansan olemusta”.

PS. Antti Majanderin artikkelin verkkoversiossa otsikko ja ingressi ovat vielä astetta vahvemmalla kynällä laadittuja:

”Hämmentävä venäläisväite: Elias Lönnrot palkattiin viemään Kalevala karjalaisilta ja nyt se pitää antaa takaisin

Viime vuoden lopussa Pietarissa ilmestyi karjalankielinen Kalevala-aiheinen runoelma. Sen tekijät yrittävät ”korjata vuosikymmenten vääryyksiä siitä, miten suomalaiset veivät karjalaisilta heidän eepoksensa”.

HS, Kalevalanpäivänä 28.2.2019; https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006016911.html

*

”Venäjän Karjalassa kiistellään Kalevalan alkuperästä

Venäjän karjalaiset väittelevät siitä, onko Kalevala kansanrunoutta vai Elias Lönnrotin luomus”, näin kirjoitti YLE. – Tosin jo 12 vuotta sitten, mutta sama aihe on ollut esillä pitkään ja epäilemttä tulee säilymäänkin.

Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin informaatiokeskus Juminkeko on osallistunut keskusteluun julkaisemalla kaikki viisi Elias Lönnrotin Kalevalasta muokkaamaa versiota kaksikielisinä eli suomeksi ja venäjäksi.

”Suomalaisen tutkimuksen mukaan Kalevalan säkeet ovat karjalaisia, mutta Lönnrot yhdisti ne juonelliseksi kokonaisuudeksi. – Venäjänkielinen lukijakunta saa nyt mahdollisuuden tutustua eri versioihin ja nähdä, kuinka eepos on eri vaiheissa kehittynyt. Näin tulee ainesta todelliseen keskusteluun, jota käyty tähän mennessä lähinnä juupas – eipäs-linjalla. Innokkaimmat keskustelijat eivät ole lukeneet ainuttakaan Kalevala-versiota, kertoo Juminkeko-säätiön puheenjohtaja Markku Nieminen.

Karjalaisten käymä väittely Kalevalan alkuperästä eli siitä, ovatko runot aitoja vai Lönnrotin keksimiä, on käyty aikoinaan läpi myös Suomessa. Sittemmin kansanperinteen tutkijat ovat selvittäneet, että runoista on alkuperäisiä säkeitä yli puolet. Yli kolmasosa on syntynyt Lönnrotin yhdisteltyä säkeitä eri runotoisinnoista. Tekijän itsensä sepittämiä säkeistä on vain kaksi prosenttia.

– Ei ole ollut olemassa mitään yhtenäistä suullista eeposta, jossa Kalevalan tapahtumat olisi esitetty samalla tavalla kuin kirjallisessa Kalevalassa. Lönnrot muodosti juonellisen kertomuksen sen kansanrunouden pohjalta, jota hän ja hänen aikalaisensa olivat keränneet, Nieminen toteaa.”

YLE/Uutiset; 24.9.2007; https://yle.fi/uutiset/3-5322950

*

Valtavirtainen näkemys:

”Valtaosa Suomen kansalliseepoksen Kalevalan runoista on kerätty Vienan Karjalasta. Elias Lönnrot loi Kalevalan 1830-1840-luvuilla, mutta kalevalaisia runoja oli vielä keräämättä runsaasti kun Neuvostoliiton ja Suomen raja 1920-luvun alussa sulkeutui.

Suomesta käsin tehtävä kansanrunouden keruu Vienasta keskeytyi käytännössä 70 vuodeksi. Runokylät elivät eristyneinä suljetulla rajavyöhykkeellä. Vasta Neuvostoliiton sorruttua uudet runonkerääjät pääsivät jatkamaan keskeytynyttä työtä.”

Lähde: Hannu Pesonen: Kalevalan jäljillä, Suomen Kuvalehti, n:o 45, 14.11.2012; https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/kalevalan-jaljilla/

”Runopitäjät sijaitsevat vajaan sadan kilometrin säteellä Kostamuksesta, kaivoskaupungista, jonka suomalaiset rakensivat Neuvostoliittoon 1980-luvulla. Parinkymmenen runokylän alue alkaa heti itärajalla Suomussalmen korkeudella. Runonkerääjien reitti kulki Vuokkiniemen, Vuonnisen ja Uhtuan (eli Kalevalan) kautta Haikolaan, Paanajärvelle ja Jyskyjärvelle. Paluumatkalla Kuhmoon poikkesimme vielä Suomen ainoissa vienalaiskylissä Hietajärvellä ja Kuivajärvellä.”

*

Juminkeko: Vienan runokylät: http://www.juminkeko.fi/viena/vuokkiniemi.html

”Suomalaisen kulttuurin juuret ovat aarniometsien ympäröimissä Vienan Karjalan kylissä. Sieltä kerättiin lukutaidottomalta rahvaalta se kansanrunoaineisto, joka synnytti Kalevalan. Viena oli luovan innoituksen lähteenä myös 1900-luvun taitteen kareliaaneille – taidemaalareille, valokuvaajille, arkkitehdeille, kirjailijoille ja säveltäjille.

Nämä verkkosivut tarjoavat mahdollisuuden tutustua Vienan runokylien historiaan, nykypäivään sekä tulevaisuuden näkymiin. Sivut sisältävät laajan tekstiaineiston lisäksi runsaasti valokuvia, panoraamoja ja runonlaulunäytteitä nykyajalta.” – Näin vahvasti maalailee Juminkeko Kalevala-sivuillaan.

*

Vuoden 1835 ”Vanhan Kalevalan” esipuheessa Elias Lönnrot kertoo ”pyrkineensä luomaan antiikin esikuvien mukaisen eepoksen”. Nimettynä esikuvana oli Homeroksen Ilias ja Odysseia.

Vähäisempi ei tyydyttäneet kirjoittajaa. Yhtenäinen runoelma – suuri eepos – oli hänen päämääränään, esikuvinaan Homeroksen Ilias ja Odysseia sekä muinaisskandinaavien Edda.

Joulukuussa 1833 hän kirjoitti: "Talvella aion jälleen pistäytyä Arkangelin kuvernementtiin enkä ennen laata keräämästä ennenkuin näistä runoista saa kokoelman, joka vastaa puolta Homerusta."

Suuren eepoksen, runomuotoisen magnumin, kokoaminen ja kirjoittaminen sisälsi kohtalaisen avoimesti todetun kansallisen kulttuurin rikastamistehtävän. Tuli luoda Suomen kansalle kansakunnan menneisyydestä ammentava tarina ja muotokokoelma.

*

Kalevalan synty

Lyhennetty ote Anna-Leena Siikalan artikkelista Kalevala myyttisenä historiana.

Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

Harvan teoksen syntyprosessi on selvitetty yhtä perusteellisesti kuin Kalevalan. Tämä on monen sukupolven kansanrunoudentutkijoiden, ennen kaikkea Väinö Kaukosen perusteellisten tutkimusten ansiota. Väinö Kaukonen on selvittänyt, miten Lönnrot eteni eeposta työstäessään vaihe vaiheelta yhä laajemman ja näkemykseltään kunnianhimoisemman runokokonaisuuden julkaisemiseen.

Elias Lönnrotin päämäärä oli julkaisutoimen alkaessa vaatimaton. Hän kokosi Zacharias (vanhempi) Topeliuksen esimerkin mukaan vihkosen Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykyisempiä Runoja ja Lauluja (1829–1830). Tarkoituksena oli edistää ”yhteisen kansan” suomenkielisten runojen harrastusta ja samalla kehittää suomen kieltä. Kolmannen keruumatkansa jälkeen Lönnrot kirjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerille K. N. Keckmanille heinäkuussa 1833 ja ehdotti, että Väinämöisestä ja muista sankareista kertovat runot koottaisiin. Samalla hän mainitsi menetelleensä näin jo Lemminkäisen kohdalla.

Syyskuussa samana vuonna Lönnrot lähti jälleen rajantakaiseen Karjalaan ja kokosi häälauluja, joista rakensi 499 säettä sisältävän Naimakansan virsiä -kokoelman. Tätä merkittävämpi tapahtuma oli kuitenkin Vaassila Kieleväisen tapaaminen Vuonnisessa. Vaassilan kanssa käyty keskustelu vaikutti Lönnrotin käsitykseen Väinämöis-runoston keskinäisestä järjestyksestä. ( Siirry sivulleLue lisää Vaassila Kieleväisestä ).

Kotiin palattuaan Lönnrot kokosi lokakuun kuluessa runoelman Väinämöinen (1868 säettä), joka ei häntä kuitenkaan vielä kokonaisuutena tyydyttänyt. Saman syksyn jälkipuolella hän lähti jälleen keruumatkalle. Joulukuun 3. päivänä 1833 Lönnrot kirjoitti H. Cajanderille Arkangelin matkan tuloksista: ”Yksistään Väinämöisen runoja minulla on noin 5-6 tuhatta säettä, joista voit päättää, että tästä paisuu aimo kokoelma. Aion kuitenkin talvella taas pistäytyä Arkangelin kuvernementissa, enkä ennen lakkaa runoja keräilemästä, kuin niistä saan kokoelman, joka vastaa puolta Homerosta.” …

Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinoisista ajoista 1. Osa, jonka säeainekseen vaikutti suuresti Arhippa Perttusen tapaaminen huhtikuussa 1834 viidennen keruumatkan aikana, ilmestyi vuonna 1835. Sen esipuheessa Elias Lönnrot kertoo pyrkineensä luomaan antiikin esikuvien mukaisen eepoksen. Lönnrot esittää samalla, että runot ovat useamman kuin yhden sepittäjän laatimia. Laulajat ovat niitä hänen mukaansa unohtaneet ja uudelleen sepittäneet. Runot ovat syntyneet sitä myöten kuin asiatkin ovat tapahtuneet. Niinpä Lönnrotilla oli valta runojen käsittelyyn ja eepoksen juonen kehittelyyn.

Vanhan Kalevalan kokoonpanoa koskevassa tutkimuksessaan Väinö Kaukonen vertaili Lönnrotin eepoksen säeaineistoa mahdollisten kansanrunolähteiden vastineisiin. Jo Runokokous Väinämöisestä -kokoelmaan sisältyvä ratkaisu, jossa Kilpakosinta-runo sijoittuu ns. Sampo-jakson osaksi, muodostui vuonna 1935 julkaistun Kalevalan keskeiseksi rakenteelliseksi tekijäksi, johon muut Väinämöiseen liittyvät runot ja muiden hahmojen, Lemminkäisen ja Ilmarisen ympärille kootut runosikermät sovitettiin. Kaukonen kiinnittää huomiota Lönnrotin tapaan karsia runojen kristilliset ja ”uudenaikaiset” piirteet, henkilöiden ja paikannimiä koskeviin muutoksiin, yksityisten runojen kokoonpanoon useamman aineksista, runomittaa koskeviin valintoihin sekä Lönnrotin tapaan muodostella tarvittaessa uusia säkeitä kansanrunojen aineksista. Lönnrotin sepittämiä säkeitä eepoksesta löytyi vain 3 %.

Taiderunoilijan tavoin Lönnrot siis muokkasi kansanrunot omaa Suomen muinaisuutta koskevan visionsa osiksi. Hän katsoi Kalevalan kertovan ”esivanhempiemme” ajasta: ”Jos Suomen Mythologialla olisi näistä runoista mitään apua, joka juuri ei taia ilmankana olla, niin yksi toivoni on täytetty, vaan vielä olisi toisiakin: toivoisin näistä jotain selvitystä esivanhempain vanhasta elämästä, Suomen kielelle ja runo-opille jotai hyötyä saavan.”

Suomalainen mytologia kangasteli Elias Lönnrotin mielessä hänen aloittaessaan kalevalamittaisen kertomarunouden keruun. Tähän viittaa varhaisen Väinämöis-sikermän nimiehdotus Suomen Mythologia vanhoilla runoilla toimitettu. Von Beckerin vaikutus, kansanrunoihin tutustuminen ja runojen eepokseksi kokoaminen muutti kuitenkin Lönnrotin kannan. Kalevalan esipuheessa hän ilmoittaa runojen pohjimmaltaan kuvaavan Suomen varhaista historiaa. Kansanrunojen Kalevan pojaksi mainitsema Väinämöinen oli Lönnrotin mukaan ”voimallinen, paljon tietävä sankari”. Maailman synty -runo on tällöin ”vanhastaan tainnut jostaan jumalasta kerrottaa, ja sitte nimienki unohettua Väinämöiselle mennä”. Maailman alkua kuvaavan Kalevalan avausrunon hahmoksi valikoitui ehkä juuri tästä syystä myyttiseen teemaan Väinämöistä paremmin sopiva ”veen emonen, ilman impi”.

Julkaistessaan vuonna 1849 Kalevalan laajennetun, nykyään tunnetun version, jota myös Uudeksi Kalevalaksi kutsutaan, Lönnrotin näkemys tapahtumien historiallisuudesta oli vain vahvistunut. Tulkitessaan Kalevalan ja Pohjolan kiistan todellisia menneisyyden tapahtumia kuvaavaksi hän etsii näille sopivaa kiinnittymiskohtaa Suomen ympäristöstä. Uuden Kalevalan esipuheessa hän arvelee, että Pohjolan kansa ei edusta ”Lappalaisia” vaan ”jonkun eri lahkokunnan suomalaisia”. Runojen tapahtumat hän ajoittaa Permian vallan aikaan ja sijoittaa ne Vienanmeren kaakkoisrannoille.

Kalevala herätti heti ilmestyttyään huomiota ja ihastusta. Aikalaiset uskoivat vallitsevan romanttisen eeposkäsityksen mukaisesti Elias Lönnrotin koonneen muinaisen, ”kalevalaisesta aikakaudesta” kertovan eepoksen ja koonneen sen kansanrunojen sirpaleita rekonstruoimalla alkuperäiseksi muinaiseepokseksi. Venäjän Karjalasta kerättyjen kansanrunojen pohjalta laaditusta ja sivistyneeseen makuun sopivaksi muokatusta eepoksesta kehittyi nopeasti suomalaisuuden tunnuskuva.

Suomalaista identiteettiä määrittävää perinnettä ryhdyttiin kokoamaan entistä määrätietoisemmin rajan takaa. Aluksi kysymys oli runojen kokoamisesta Kalevalan laajennettua laitosta varten, myöhemmin eepoksen aitouden todistamisesta lisäaineiston avulla. Jo Lönnrotin elinaikana D. E. D. Europaeus, A. E. Ahlqvist, Fr. Polen ja H. A. Reinholm lähettivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle yli 100 000 säettä kansanrunoutta. Aineistojen nopeasti karttuessa Lönnrot totesi, että hän olisi voinut laatia tuntemansa kansanrunouden perusteella seitsemän erilaista Kalevalaa.

Kalevalan synty on selvitetty perinpohjaisesti näissä Väinö Kaukosen tutkimuksissa, jotka käytännössä muodostavat Lönnrotin eepoksen kriittisen laitoksen: